perjantai 29. marraskuuta 2013

VOLBEAT, VOLBEAT, VOLBEAT!

Takana aivan huikea keikka ja väsynyt päivä, jolloin päässä on soinut vain ja ainoastaan VOLBEAT!

Matka kohti Helsinkiä alkoi viiden jälkeen ja vähän oli ehkä levottomat jutut jo ennenkuin päästiin autoon asti. Ymmärtäähän sen, että kun tunkee tällaiset kierot mielet samaan pieneen tilaan pariksi tunniksi, niin juttujen taso on juuri niin kaksimielistä, kuin vaan voi kuvitella. Ihanainen Soile oli leiponut meille matkaevääksi mokkapaloja ja lisäksi pysähdyttiin matkalla huoltikselle syömään vähän lämminmunalo- eiku.... savumunale- eiku... lämminsavulohimunaleipiä. Varsinainen sanahirviö. Yhtä mieltä oltiin Hattaraisen kanssa siitä, että ihan lämpimälle munalle se leipä maistui!

Pian alkoikin näkökentässä jo häämöttää Hartwall-areenaa ja hetki hetkeltä kävi meno levottomammaksi. Autosta pois päästyämme tilanne alkoi olla jo aika paha. Tässä Soilen ja Hattaraisen fiiliksiä... :D


Oltin hyvissä ajoin paikalla ja toinen lämppäribändi (Iced Earth) aloitteli juuri soitteluaan lavalla. Me otimme luppoajasta hyödyn irti ja kiertelimme areenaa ja ostimme maailman cooleimmat ja viileimmät paidat muistoksi keikasta.

Stormiina, Hattarainen ja Soile - Team Boobies. 

Stormiina approves. 
Soilella ja Kuskilla oli jo etukäteen hankitut superhienot hupparit, joita kelpasi myöskin esitellä.



Vaelsimme paikoillemme ylös, ylös ja vielä vähän ylemmäs ja näkymät olivat aika hyvät! Väkeä valui areenalle tasaiseen tahtiin ja ihmiset etsivät paikkojaan. Tai ainakin ihmisten olisi pitänyt tehdä niin... Minun viereeni istahti ensin keski-ikäinen pariskunta, joka ei löytänyt omia paikkojaan ja mies totesi, että "eikai sillä niin väliä ole, että missä sitä istuu." No eipä kai, mutta loppuunmyydyllä keikalla on aika todennäköistä, että kyseisten paikkojen haltijat haluavat istua omilla paikoillaan, eivätkä metsästää joidenkin muiden urpojen tyhjäksi jättämiä paikkoja. Tämä pariskunta siirtyi lopulta kolme kertaa, kunnes löysivät muutamaa riviä edempää pari paikkaa, joihin mahtuivat.


Kaiken huippu olivat kuitenkin kaksi rokkimummoa, jotka ensinäkin olivat kännissä, toisekseen eivät löytäneet omia paikkojaan humalaltaan ja kolmanneksi istuivat vielä meidän vieressä olleen nuoren miehen SYLIIN kuuntelemaan keikkan alkua. Lopulta he päätyivät minun viereeni istumaan ja joraamaan niin auttamattoman vanhanaikaisesti (enpä ole ennen nähnyt kenenkään OIKEASTI twistaavan). Ärsytti, että keikasta meni ensimmäiset biisit vähän ohi ihmisten ramppaamisen, keskustelun, evottamisen ja yleisen säätämisen vuoksi. Olisihan se nyt ollut IHAN JUMALATTOMAN vaikeaa tulla ajoissa paikalle (eli silloin, kun bändi ei vielä ole aloittanut) etsimään sitä omaa paikkaa niin, ettei tarvitse häiritä muiden konserttielämystä, JUMALAUTA!

Muilta osin keikka oli AIVAN MAHTAVA! Areena oli täynnä ihmisiä ja fiilis oli korkealla. On aika huikeaa kuulla livenä bändiä, joka osaa hommansa. Levyllä kaikki kappaleet ovat niin viimeisteltyjä ja niissä on loppuun asti mietitty se, miltä ne kuulostavat radiosoitossa. Ei voi sanoin kuvailla sitä fiilistä, kun kuulee livenä ne lempikappaleensa juuri sellaisena, kuin ne on soittoon tarkoitettu.


Volbeat soitti uuden levyn materiaalin lisäksi onneksi paljon myös vanhempia biisejään, sillä niitä meidän porukka vähän enemmän lähti kuuntelemaankin. En kuullut odottamaani Soulweeperiä (kumpaakaan!), mutta sen sijaan olin todella liekeissä, kun bändi alkoi soittaa coveriaan "I only wanna be with you" -kappaleesta. Parhautta! <3 Yllättäen vieressä istuvat rokkimummot osasivat vain ja ainoastaan tämän (alunperin) kasarihitin sanat ulkoa.



Illan viimeinen biisi oli "Still counting" ja yleisö oli ihan liekeissä! Meitä oli assholeja koko areena täynnä, eikä kukaan ollut yksin. Lopuksi bändi heitteli lavalta yleisöön vielä plektrojen ja rumpukapuloiden lisäksi laulaja Michael Poulsenin vesipullon ja basistin paidan. Grrrrrau. Eipä vissiin olis kelvannut matkamuistot tuolta keikalta.


Volbeatin Facebook-sivulla julkaistiin keikan jälkeen tällainen viesti:

"We'll return to Finland next summer! Who's up for Qstock?"

Eli Ouluun ovat pojjaat tulossa kesällä. Ei ehkä ihan se mielekkäin paikka lähteä katsomaan bändejä. Vaikka Volbeatin takia voisi vähän pidemmälle kyllä matkustaakin.


Mutta sellaista elämysmeininkiä tällä kertaa. Kiitos vielä Hattaraiselle, Soilelle ja Kuskille seurasta. Ja etenkin Hattaraiselle, joka jo kesällä ilmoitti varaavansa minut marraskuussa yhdeksi illaksi itselleen. Paras ylläripylläri ikinä! <3 Seuraavaksi suuntaankin elokuviin Pöwwön kanssa. Elämyksiä toisensa jälkeen. :)

torstai 28. marraskuuta 2013

Counting all the assholes in the room...

...Well, I'm definitely not alone!

Tänään, tänään, tänään!

Tänään hyppäämme tyttöjen (ja yhden miehen) voimin autoon ja suuntana on masentava ja ankea Helsinki. Mitä niin hyvää siellä sitten on, että uhraudumme menemään tuon sykkyyden mekkaan?  Toivottavasti jotain tämän kaltaista:



Ja etenkin tämän <3 <3 <3


VOLBEAT, VOLBEAT, VOLBEAT, VOLBEAT! 

Kaikkien näiden vuosien ja  fangirl-hetkien jälkeen pääsen vihdoin näkemään tämän huikean bändin livenä. Jos tuon jälkimmäisen kappaleen kuulen tänään illalla, saatan vuodattaa kyyneleen, jos toisenkin. Se on itselleni bändin tuotannosta kenties rakkain ja tärkein biisi. Niin paljon muistoja ja hetkiä liittyy sen ympärille.

Vaikka Volbeatin uusi levy olikin itselleni aikamoinen pettymys, niin luotan siihen, että keikalla kuullaan myös vanhoja, hyviä biisejä. Uusin levy oli mielestäni vähän turhan nynny ja tylsä. Siitä puuttui se JOKIN, josta olen niin kovasti tykännyt Volbeatin aiemmassa tuotannossa. Noh, seuraavaa levyä odotellessa...

Tämä päivä on mennyt aika pitkälti näitä livevideoita fiilistellessä. JES! JES JES JES! Pientä panikointia on ilmassa sen suhteen, että MITÄ MÄ LAITAN PÄÄLLE?! Mutta muuten olen aika rauhallinen... (niin varmaan :D )

Kuva täältä


Ostin btw eilen kirpparilta LIIVIN, jollaista olen metsästänyt jo monta kuukautta. Ehkä se pääsisi tänään käyttöön...? ;) Takaisin vaatekaapille MARS! :)


IIK IIK IIK IIIIIIK! <3

tiistai 26. marraskuuta 2013

Doctoooor!

Lupasin Doctor Who -aiheisen postauksen ja tässä se tulee!

(EDIT: Niinhän siinä taas kävi, että innostuin aivan liikaa tämän postauksen tekemisestä ja koneeni on nyt pullollaan erilaisia Doctor Who -aiheisia kuvia ja giffejä ja en MITENKÄÄN saa kaikkea haluamaani järkevästi mahtumaan yhteen postaukseen, joten... luvassa on useampia postauksia tämän aiheen äärellä. HUPS :D )


Viime sunnuntaina koitti se hetki, kun sain viimeisetkin jaksot katsottua ja tietysti katsoin heti perään tuon 50th Anniversary -jakson, joka oli EEPPINEN, mutta siitä lisää myöhemmin. Olen niin tohkeissani, että en oikein tiedä mistä aloittaisin... Ehkäpä olisi aika vertailla vähän Tohtoreita?

WELL HELLO THERE CHRISTOPHER ECCLESTON, AKA 9TH DOCTOR! :)

Kuten jo aiemmin mainitsin täällä, pidin kyllä yhdeksännestä Tohtorista ja hänen vähän kuivakastakin huumorintajustaan, mutta jotenkin tuo Cristopher Ecclestonin roolisuoritus jäi lopulta itselleni vähän etäiseksi. Minulle ei koskaan muodostunut samanlaista tunnesidettä yhdeksänteen Tohtoriin, kuin hänen seuraajiinsa, mutta kyllähän ensimmäisen kauden lopussa oli vähän haikeat fiilikset...


 "You never forget your first doctor!"


10. Tohtori (David Tennant) sulatti kuitenkin sydämeni samantien. Eikä vähiten pukeutumisensa vuoksi. Katsokaa nyt tuota puku + Converset -yhdistelmää! Parhautta. Ihana David Tennant!


Kymmenennellä Tohtorilla oli myös astetta eeppisemmät hiukset...


... ja yksi suloisimmista hymyistä ikinä!



Sarja tuntui vaan kokoajan paranevan David Tennantin myötä ja tykkäsin tästä Tohtorista ihan hirvittävästi. Hänen ja Rosen kemiat sopivat niin täydellisesti yhteen.


Pidin ehkä eniten siitä, kuinka he saivat toisensa nauramaan.



Heidän välillään oli niin uskomattoman paljon kemiaa...


... ja välittämistä.


Ja pelkkä seuraavan giffin katsominen saa minut surulliseksi... :(



10. Tohtori oli edeltäjäänsä verrattuna paljon seurallisempi, vilkkaampi ja toisinaan varsinainen vitsiniekka. Taustalla painoi kuitenkin edelleen syyllisyys menneisyydestä (Last Great Time War) ja ajoittain sarja avasi myös Tohtorin synkempää puolta. Rakastin tämän Tohtorin moniulotteisuutta, ilmeitä, eleitä, tapaa puhua nopeasti ja vitsailla kaikesta. Olin aivan varma siitä, että olin löytänyt oman Tohtorini ja kun tämä hetki koitti....



... itkin niin suunnattomasti ja velloin siinä tunteessa, ettei KUKAAN voisi koskaan korvata David Tennantin jättämää aukkoa.


Kunnes...



Ladies and Gentleman, 11th Doctor, Matt Smith.


Ei ollut varmastikaan helppoa hypätä niin suuresti pidetyn David Tennantin jalanjälkiin ja tuoda omaa persoonallisuutta tähän rooliin. Matt Smith onnistui siinä mielestäni kuitenkin loistavasti ja myönnettäköön, että olin aika myyty jo ensimmäisestä jaksosta alkaen...

Regeneroitumisen jälkeen uuden Tohtorin tärkein tehtävä on tietysti etsiä itselleen sopiva tyyli. Tässä 11. Tohtorin mielipide kravatteihin.



Mutta viis kravateista, kun on keksitty myös RUSETIT!


Bow ties are cool. Indeed.


Rusettien lisäksi, mikä minua sitten viehätti tässä yhdennessätoista Tohtorissa? 

Hän oli todella herttainen, 


ja todella, todella syötävän söpö.


Toisinaan hän oli varsinainen ilmeilijä, 

 ( see? see?! )
(*giggles*)


 ja muutenkin vekkuli hassuttelija,



mutta osasi olla myös todella superübercool.


Mainitsinko jo, että hän oli syötävän söpö ja suloinen?


Tämän hymyn myötä luulisi Dalekienkin riisuvan aseensa. Itsehän en jättäisi riisumista pelkkiin aseisiin... If you know what I mean...? ;) 


KRHM! (Where was I?)

Yksi merkittävä syy oli myöskin se, että rakastin sitä, miten 11. Tohtori toi välillä mieleeni hyvinkin paljon Benedict Cumberbatchin Sherlock Holmesin. Samanlainen tapa puhua itsekseen ja kävellä ympäriinsä niin, että sivustaseuraajan on mahdotonta pysyä kärryillä. 


11. Tohtorin myötä pääsimme sukeltamaan vielä syvemmälle hänen menneisyyteensä ja taustoihinsa. Näimme tästä rakkaasta hahmosta myös vakavamman puolen, joka vetosi ainakin minuun ihan täysillä.


Toisinaan hahmon yksinäisyys ja haikeus olivat todella riipaisevan käsinkosketeltavissa. Tuo vähän alakuloinen hymy sulatti sydämeni aivan täysin. 


Kaiken tämän jälkeen voin ylpeänä todeta, että Matt Smith on todellakin "My Doctor". Se Tohtori, jonka mukaan minä haluaisin lähteä kaikkein eniten. Odotan kauhulla uusia jaksoja ja regeneroitumista. Minun rakas Tohtorini on tullut tiensä päähän.

Onneksi 11. Tohtori jätti meille hyviä elämänohjeita!




 Oh Doctor, I will! 

maanantai 25. marraskuuta 2013

Kivoista kivoin viikonloppu!

Viikonloppua tuli taas vietettyä ihanien ja vielä vähän ihanampien ihmisten kanssa. Perjantaina tein ruokaa yhdessä Pöwwöpään kanssa, tai se ainakin oli tarkoitus... Lopputulos oli kuitenkin se, että minä siemailin viiniä ja katsoin herkkujen valmistumista sivusta. Ehkä ihan hyvä niin, sillä lopputulos olisi tuskin ollut näin herkullinen, jos minä olisin lisännyt oman lusikkani soppaan. Oikeasti ei siis syöty soppaa, vaan lautaselta löytyi lohimedaljonki ja uunikasviksia. 


Perjantai-iltana kävimme myös leffassa ja elokuvaksi valikoitui Don Jon. Pieni sali oli täynnä tyttöporukoita ja pariskuntia ja lähes kaikilla miehillä oli saliin astuessa yhtä kärsivä ilme, kuin Pöwwöpäälläkin. :D Elokuva oli kuitenkin yleisöstään huolimatta hyvä. Olen jo ennenkin mainostanut olevani aika suuri Joseph Gordon-Levitt fani, joten eihän tätä voinut jättää väliin. Sen lisäksi, että mies näyttelee elokuvassa pääosaa, hän on myös käsikirjoittanut ja ohjannut sen. 

Don Jon ei ollut mikään mieltä räjäyttävä kokemus, mutta pidin siitä silti. Elokuva kuvaa aika raadollisesti parisuhteita ja sitä, millaiseksi ne ovat nykypäivänä muodostuneet. Kuinka ihmiset asettavat toisilleen aivan liian suuria vaatimuksia ja kuinka pariskunnat yrittävät muokata toisesta ihmisestä rakastettavamman ja paremman. Oma mielipiteeni asiaan on se, että pitäisi keskittyä löytämään sellainen ihminen, joka saa nauramaan ja jonka kanssa on helppoa olla ja jota ei tarvitse muuttaa rakastaakseen. (Lässyn lässyn läpätilää)

Elokuvan naispääosissa nähdään Scarlett Johansson ja Julianne Moore, jotka sopivat kyllä rooleihinsa aivan loistavasti. Scarlett Johanssonista en ole koskaan erityisemmin pitänyt. Älkää kysykö miksi, koska en osaa vastata mitään sen järkevämpää, kuin että "jokin siinä vaan ärsyttää!" Julianne Moore sen sijaan... Aivan ihastuttava, karsimaattinen ja kaunis nainen. Joseph Gordon-Levittistä sanottakoon tämän elokuvan yhteydessä vielä sen verran, että HUHHUH! Kuuma, kuumempi, kuumis. Puku päällä, salilla ja voi kyllä, ilman paitaa, sängyssä. 

Illan kruunasi "vielä yhdet" Cosmicissa, jossa Scoundrel ja Shepherd olivat istumassa iltaa oman ällösöpön leffailtansa jälkeen. Minusta on vieläkin kovin hämmästyttävää (mutta toki kivaa ja ihanaa), että miten hyvin Pöwwöpää tulee toimeen ystävieni ja varsinkin Shepherdin kanssa. Useammin kuin kerran illan aikana pöydässämme lausahdettiin "Great minds think alike..." Scoundrelin kanssa tämä ei ole mitenkään uutta, sillä olen ihan varma, että suurimman osan ajasta hän osaisi päättää lauseeni, mutta oli vähän hämmentävää, että neljän ihmisen pikkutuhmat ja vähän vähemmän pikkutuhmat mielet ovat näinkin samalla aaltopituudella. 

Myös me olimme Pöwwöpään kanssa samalla aaltopituudella siitä, että Scoundrel ja Shepherd voisivat VÄHÄN rajoittaa tuota julkista pussailua, lääppimistä ja hunajan valuttamista pöytiin! GET A ROOM!

Kuva: Scoundrel


Vai miten se nyt oli?

Kuva: Scoundrel


Aaand moving on! Lauantaina pidin Pikkuiset joulutuparit, sillä olenhan asunut nykyisessä asunnossani jo vaatimattomat 9kk. Oli ehkä aikakin pitää tuparit. Ja koska joulu on kovaa vauhtia lähestymässä, niin pitihän jonkun avata pikkujoulukausi! Olin valinnut hyvän päivän, sillä lauantaina oli myös Turun joulukadun viralliset avajaiset ja mikä olisikaan ollut parempi tapa aloittaa pikkujoulut, kuin mennä paikan päälle katsomaan, kun jouluvalot syttyvät?

Kuva: Scoundrel

Kuvassa me urheat tärähtäneet kolme joulutonttua! Pöwwöpää, Stormis ja Scoundrel. 
En muista olenko koskaan aiemmin ollut paikan päällä joulukadun avajaisissa... Ehkä joskus ihan lapsena, mutta siitä ei kyllä ole mitään muistikuvia. Valot kävi sytyttämässä Lumikuningatar, joka näytti siltä, että olisi nielaissut kasan jouluvaloja. Todella pelottava ilmestys! Enkä kyllä voi sanoa muistavani sanaakaan Jouko Lehmuston puheesta, mutta valojen syttyessä tuli aika lämpöinen ja lapsekas olo! Ja koska minulla kerrankin on tarjota teille söpöjä pariskuntakuvia, niin tässä vielä yksi! Ai mikä pituusero? :D


Kuva: Scoundrel

Joulukadulta suuntasimme luokseni odottamaan vieraiden saapumista. Olimme Scoundrelin kanssa käyneet aikaisemmin päivällä kaupungilla hakemassa herkkuja syötävän ja juotavan muodossa ja ehkä vähän poikkesimme myös kirppiksellä samalla reissulla. Suunnitelma oli piipahtaa äkkiä kirpparilla ja sen jälkeen käydä pikaisesti hakemassa jotain pientä naposteltavaa iltaa varten. Kaksi ja puoli tuntia ja kuusi kassillista myöhemmin olimme löytäneet sen mitä etsimme + vähän muutakin kivaa. Laita nainen ostoksille ja hän kyllä ostaa kaiken mitä on hakemassa, mutta ei lopeta siihen. Olimme molemmat etsimässä kirpparilta uutta boleroa, minä mustaa ja Scoundrel punaista ja kuinka ollakaan, löysimme sellaiset HETI, kun vaan sanoimme ääneen mitä etsimme. Saatoimme löytää vähän muutakin kivaa, mm. uudet takit, mutta ei niistä sen enempää tässä postauksessa. 

Olen kovin iloinen siitä, että bileisiini pääsi niin monia kivoja ihmisiä ja erityisen iloinen olen siitä, että Track08 pääsi käymään. Kirjoitellaan kyllä kirjeitä usein, mutta ei se ole ollenkaan sama asia, kuin kasvotusten näkeminen. Nytkään ei kyllä ehditty kauheasti vaihtaa kuulumisia, mutta oli kivaa nähdä! 

Tässä vähän illan pikkujoulutunnelmaa:

Kuva: Scoundrel

Kynttilöitä, jouluvaloja ja takkatuli telkkarissa, kuinkas muutenkaan. Pöydän antimina mm. pipareita, sinihomejuustoa, pähkinöitä, porkkanaa, kurkkua, paprikaa, omenaa, dippiä ja salamia. Juomana oli tietysti punaviiniglögiä. Scoundrelin ja Shepherdin kanssa juhlistimme myös erästä todella tärkeää ja hienoa päivää, sillä lauantaina oli myös Doctor Who:n 50th Anniversary! Siitä jatkankin seuraavalla kerralla, sillä olen VIHDOIN katsonut kaikki Tohtorit + tuon 50th anniversary -jakson ja minulla on niin paljon sanottavaa, että en avaudu tämän kaiken jatkoksi vielä siitäkin. :D 

Sunnuntai meni armottomasta päänsärystä kärsiessä, jota koitin lääkitä pizzalla ja Tohtorilla, mutta itsepintaisesti särky on jatkunut vielä tänäänkin. Nyt onneksi alkaa jo vähän helpottaa ja hyvä niin, sillä lauantaina olisi taas edessä paritkin pikkujoulumeiningit. Raskasta tämä pikkujoulukausi! Parasta sunnuntaissa oli ENSILUMI! Oli aivan pakko lähteä koiran kanssa ulos juuri silloin, kun lunta pyrytti kaikkein eniten ja siellä minä sitten virnuilin typerästi ja seisoin keskellä lumisadetta. Parhautta! 

Ja ihan teidän kiusaksenne vielä yksi lässyn lässyn läpätilää -kuva! Hunajaa näytöillene, olkaa hyvät! ;)

Kuva: Scoundrel


keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Tired of being tired.



Vaikka miten olen yrittänyt ponnistella ja pinnistellä itseäni hyväntuuliseksi syysihmiseksi, niin alakuloisuus kolkuttaa jälleen ovellani. Rakastan alkusyksyn väriloistoa ja jopa niitä syksyisiä rankkasateita, mutta tällainen mitäänsanomaton kaikkialla vellova harmaus ei kyllä innosta mihinkään. Olen nukkunut viimeaikoina suht hyvin, mutta olen silti väsynyt. Joka ikinen päivä.

Viikonloppu tosin oli kiva. Käytiin Pöwwöpään kanssa leffassa katsomassa Gravity ja itse kyllä tykkäsin siitä kovasti, vaikka se olikin tunnelmaltaan aika ahdistava. Ja vaikka Sandra Bullock olikin "vähän" kiristetyn näköinen... :D  Tulipa taas todettua, että leffaa on ihan eri asia katsoa isossa teatterissa, jossa äänentoisto on jotain ihan muuta, kuin kotona sohvalla normikokoisesta telkkarista (vaikkakin mun äänentoisto on kyllä aika hyvä!). Viikonloppuna yhdistettiin myös meidän supervoimat ja viihdytettiin molempien kavereita Cosmicissa. Eeppistä. Ja kivaa, koska kaverimme tulivat toimeen keskenään!

Maanantai oli oikea superväsypäivä ja menin vasta kymmeneksi töihin, mutta silti luomet tuntuivat painavan ihan liikaa ja halusin vaan vetää peiton korviin ja nukkua lisää. Nukuinkin. Kahden ja puolen tunnin kevyet päiväunet, joilta herättyäni oli vain kiukkuinen olo. Noh, onneksi ihana MRV piristi iltaani ultimaattisella Girls night out -meiningillä.

Eilen vein Pöwwöpään näytille MRV:n ja hänen miehensä luo. Hassua, että en niinkään jännitä sitä hetkeä, kun ollaan näytillä vanhempien luona, mutta voin myöntää jännittäneeni kavereiden tapaamista. Onneksi ystäväni ovat niin ihania, että on ollut aika turha pelko, että he eivät pitäisi Pöwwöpäästä.
Scoundrelin miehen kanssa he ovat jo bondanneet vaikka ja mistä ja suunnitelleet jotain ultimaattisia poikienvälisiä pikku-ukkoiltoja. (Tällä oli ilmeisesti jotain tekemistä Warhammerin kanssa...) Olen itse myös tykästynyt Pöwwöpään kaveripiiriin, josta löytyy paljon kivoja ihmisiä, joiden kanssa tulee toivottavasti hengailtua paljon myös tulevaisuudessakin.

Olin viikko sitten vähän jännän äärellä hiusteni kanssa. Taisin mainitakin, että menin Hattaraisen saksien armoille ja haaveilin uudesta väristäkin... Huomatkaa todella söpö kontrasti hiusten ja katu-uskottavan bändipaidan välillä. :D



Tänään oli vähän liikaakin ohjelmaa yhdelle päivälle. Olisin oikeasti halunnut vaan kölliä sohvalla ja katsoa sarjoja ja olla itsekseni, mutta girl's gotta do what a girl's gotta do. Töissä on käytävä, vaikka olisi miten väsynyt ja ärtynyt. Töiden jälkeen kävin vaan pikaisesti kotona, ennenkuin lähdin hoitamaan asioita ja käymään äidillä. Kaverini on muuttamassa ja hänen varastossaan ollut astianpesukoneeni piti saada vähän kiireellä muuton alta pois. En saanut sille mistään ostajaa tähän hätään, joten piti vähän kikkailla uuden sijoituspaikan kanssa, mutta nyt se on taas varastoituna. Kaveriakin oli aika jännää nähdä. Tai jännä on ehkä väärä sana. Outoa ja ehkä tietyllä tavalla vähän haikeaakin, kun ollaan oltu hyviäkin kavereita ja nyt on yhteydenpito jäänyt aika minimiin ja nyt hän muuttaa toiselle paikkakunnalle, eikä tiedä koska tulee nähtyä seuraavaksi. Ehkä kuitenkin vielä joskus!

Siirto-operaation jälkeen menin vielä äidin luo hengailemaan ja syömään äidin tekemää piirakkaa, kuten kunnon tytär konsanaan. En osannut valita haluanko mansi- vai mustikkapiirakkaa (herp derp :D ), joten molempi parempi!


Tulin kotiin tuossa kolmisen tuntia sitten ja siitä asti olen istunut koneella ja ollut ihan täysin koomassa. Väsyttää ihan armottomasti, mutta tähän aikaan ei oikein viitsi ottaa enää päikkäreitä ja on vähän liian aikaista mennä yöunillekaan. Jospa sitä keittäisi kupin teetä ja siirtyisi sohvalle katsomaan Doctor Who:n viimeisiä jaksoja. Lauantaina tulee 50th anniversary -jakso, mutta koska olen ollut typerä luuseri, niin olen sopinut samalle päivälle omat pikkujoulut... Ei aina voi ajatella kaikkea ihan loppuun asti. Noh, onneksi on koko sunnuntai aikaa tohtoroida.

Huomenna onkin pakko olla maailman reippain tyttö ja siivota koko kämppä, että voi sitten viikonloppuna nauttia siististä kodista ja järjestää huoletta kauden parhaat pikkarit. Ainiin! Oikeasti niistä hiuksista tuli tällaiset:


Eli tuo viha-rakkaussuhteeni otsikseen jatkuu edelleen. Viime viikon perjantaina leikkasin, mutta ihme ja kumma, vieläkään ei kaduta! Hattarainen leikkasi ihan todella kivasti hiukseni, vaikka päästikin parit ärräpäät leikkauksen lomassa. Voin kertoa, että latvani eivät ole IKINÄ olleet näin huonossa kunnossa. Leikattiin varmaan lähemmäs 10 cm pois ja Hattarainen olisi leikannut enemmänkin, jos olisin antanut. Lupasin, että en hetkeen tee yhtä ainoaa värinpoistoa hiuksiini, vaan kasvatan niitä vähän lisää ja leikkaan tuota huonokuntoista latvaa pikkuhiljaa pois... Joten vihjaamani värjäysoperaatio jääköön vielä salaisuudeksi, sillä se vaatisi värinpoiston, jos toisenkin ja siirtyy siksi hamaan tulevaisuuteen. Höh.

Olen tykästynyt tähän punaiseen väriin nyt niin paljon, että taidan pitää siitä kiinni toistaiseksi. Ei ole tehnyt oikeastaan ollenkaan mieli palata siihen mustaan väriin. Tämä punainen sopii niin hyvin tämänhetkiseen elinvoimaiseen ja positiiviseen fiilikseen. Vaikka väsyttääkin ja tuntuu, että valitan siitä kavereille, Pöwwöpäälle ja täällä blogissakin jatkuvasti, niin asiat on silti aika kivasti ja olen onnellinen.




Erityisesti tämä muki ja päivittäinen tee(pussailu)hetkeni Matt Smithin kanssa tekee minut kovin, kovin onnelliseksi! Kiitos vielä kerran Scoundrel! <3

Blogini on saanut myös pari uutta lukijaa. Tervetuloa keskelle hallittua kaaosta!