torstai 4. kesäkuuta 2015

Voihan käpy!

(eli TOOOODELLA pitkä selostus meidän viikonlopun tapahtumista...)

Perjantaina lähdin aamulla töihin ja puolen päivän aikaan Pöwwö soitti, että Otto oli oksentanut. Siinä ei sinänsä ole mitään hälyttävää, koska joskus Otto vaan randomisti puklailee aamuisin, kun on vatsa liian tyhjä ja yleensä siihen auttaa yksinkertaisesti se, että antaa vähän ruokaa ja hetken päästä lisää. Mutta kun päivän mittaan ruoka ei vaan pysynyt sisällä ja oksentelu lisääntyi, aloin huolestua. Soitin hädissäni äidille, joka meni Pöwwön avuksi meille siihen asti, että pääsisin kotiin. Soittelin koko päivän tilannepäivityksiä ja olin tosi huolissani, sillä mikään ruoka ei pysynyt sisällä ja vesikin kuulemma tuli ylös. Lopulta lähdin töistä aikaisemmin kotiin ja päästessäni bussipysäkille äiti soitti, että Otto oli oksentanut niin, että makkarin lattia lainehtii ja lopulta ylös oli tullut myös käpy. Käpy? Kyllä, käpy. 

Huokaisin helpotuksesta ja lähdin kotia kohti helpottunein mielin. Käpy oli tullut ulos ja pahin oli ohitse! Vaan eipä se valitettavasti kuitenkaan ollut niin yksinkertainen homma... Otto tuli kyllä eteisessä pirteänä vastaan ja käytiin ulkona ihan normaalisti. Jonkun ajan päästä se kuitenkin taas oksensi. Suuria lätäköitä limaista vettä ja samalla koko koira tärisi kivusta. Tiesin, että nyt on jotain vielä pahemmin vialla ja soitin päivystävälle eläinlääkärille Turun Eläinsairaalaan. Saatiin pikainen aika ja Jutina onneksi lähti viemään meitä. Meidän "iloksi" Otto oksensi vielä matkalla auton jalkatilaankin... Onneksi pelkkää vettä, jossa oli joukossa vähän raejuustoa, mutta se nesteen määrä oli ihan käsittämätön! 

Paikan päällä Otto rauhoitettiin, jotta saatiin otettua röntgenkuvat ja verikokeet. Klinikalla oli hirvittävä hulina päällä ja eläinlääkäri ehti juuri ja juuri katsoa Oton verinäytteet, ennenkuin kiiruhti suorittamaan leikkausta. Kuvissa ei näkynyt mitään erikoista, mutta verikoe paljasti, että Otolla oli haimatulehdus. Jäätiin siis vielä eläinlääkäriin ja poitsu joutui tiputukseen ja sai suoraan suoneen vahvoja kipulääkkeitä. Eläinlääkärin leikkaus venyi aika pitkäksi, joten jouduimme odottelemaan aika myöhään, mutta olin kaikesta huolimatta iloinen, että Oton oksentelun ja kipujen syy selvisi. Hoitaja kävi aina välillä kurkkaamassa, että meillä oli kaikki hyvin ja kehotti meitä hakemaan jostain jotain purtavaa. Siellä me ämmät sitten istuttiin, juoruttiin, syötiin hesepullaa ja juotiin kaakaota ja kahvia. Välillä rapsuttelin Ottoa, joka makoili taju kankaalla pöydällä.




Kun eläinlääkäri vihdoin lopetti leikkauksen, hän kirjoitti meille paperit ja lääkkeet ja pääsimme vihdoin kotiin. Otto sai vatsansuojalääkettä (Antepsin), pahoinvoinninestolääkettä (Cerenia), kaksi antibioottia (Kesium & Trikozol) ja kipulääkkeitä (Tramal). Papereissa oli lisäksi iso tietopaketti haimatulehduksesta, sen oireista ja hoidosta. Kotona Otto oli ihan töttöröö kaikista lääkkeistä ja pidin sitä visusti silmällä. Ilta oltiin paastolla, mutta seuraavana päivänä saisi antaa jo ruokaa. Minulla oli edessä serkkuni Villen lakkiaiset, joten olin hyvillä mielin ja toivoin Oton olevan lauantaina niin reipas, että uskaltaisin jättää sen Pöwwön hellään huomaan pariksi tunniksi. 

Vähän taisi lääkkeet saada nupin sekaisin - pe ilta

Jälleen huokaisin helpotuksesta liian aikaisin... Otto oli aamulla todella apaattinen ja kipeän oloinen. Olin jo edellisenä iltana tehnyt ohjeiden mukaisesti Otolle ruokaa; keitettyä kanaa ja makaroonia, jotka olin soseuttanut. Otto ei syönyt yhtään ja se on meillä jo aika iso merkki siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Löysin kuitenkin vanhan lääkeruiskun, johon otin sosetta vähän kerrallaan ja lähestulkoon väkisin syötin Otolle, että pystyin antamaan myös antibiootit, joita ei saanut ottaa tyhjään vatsaan. Vesi Otolle sentään maistui ja se kävi vähän väliä juomassa lisää. Lopulta kuitenkin kaikki vesi ja vähäkin ruoka päätyivät lattialle ja Otto alkoi taas oksennella rajusti. Minä olin jo tässä vaiheessa itkenyt silmäni eilisen ja yön aikana aivan punaisiksi ja turvonneiksi, eikä kyyneleille tuntunut tulevan loppua ollenkaan. 

Soitin päivystykseen, kerroin tilanteen ja sain ajan parin tunnin päähän. Oli tähän astisen elämäni kauheimmat ja pisimmät kaksi tuntia... Rajasin Oton alueen pelkkään keittiöön sen jälkeen, kun oksennusta oli minun peitollani, makuuhuoneen matolla ja kylpyhuoneen matolla. Tismalleen samat oireet kuin edellisenä päivänä ja lisäksi Otto valitti, niin kipeä se oli. :( Eläinlääkärissä oltiin samaa mieltä siitä, että oksennusta ei pitäisi tulla, jo pelkästään pahoinvoinninestolääkkeen takia. Onneksi Jutina oli autolla liikenteessä ja tuli hakemaan meidät kyytiinsä. Tällä kertaa myös Pöwwö tuli mukaan ja hyvä niin! Olisi ollut minulle vähän turhan raskas koettelemus yksin.

Paikan päällä Otto jälleen rauhoitettiin ja minä itkeä vollotin, kun en yhtään tiennyt, että heräisikö minun rakas karvapalleroni enää. Eläinlääkärin kanssa juteltiin ja sovittiin, että katsotaan ensin röntgenissä, josko siellä suolistossa sittenkin olisi jokin tukos ja mietitään sitten mitä tehdään. Kaikki tukokset eivät kuitenkaan edes näy kuvissa, joten viimeinen tapa poissulkea se olisi avata ja katsoa... Otto vietiin kuvauksiin ja minä odotin käytävässä kauhulla ja kyyneleet valui silmistä, vaikka yritin niitä pidätellä. Lopulta meidät pyydettiin röntgenhuoneeseen katsomaan kuvia ja eläinlääkäri oli löytänyt kaksi asiaa. Ensimmäisenä sen, että Oton vatsalaukku oli aivan täynnä nestettä, jota se oli litkinyt koko päivän, eikä se ollut mennyt suolistossa eteenpäin. Toisena Oton ohutsuolessa näkyi tummempi alue, jota eläinlääkäri epäili vierasesineen aiheuttamaksi. 

Ei siinä tarvinnut kahta kertaa miettiä, että mitä tehdään... Otto meni kuvauksesta suoraan leikkauspöydälle ja en jälleen voinut muuta kuin luottaa muiden kykyihin ja odottaa. Pöwwön äiti onneksi asuu aivan eläinlääkärin vieressä, joten meidän ei tarvinnut jäädä paikan päälle odottelemaan. Leikkauksessa kestäisi kuulemma pari tuntia ja minulle soiteltaisiin sitten, kun Otto siirrettäisiin leikkauksesta huoneeseen. Pöwwön äidin luona juotiin teetä, sain syötyä leivän ja lähetin päivityksiä Oton tilanteesta sukulaisille ja ystäville. Lähimmät sukulaiset olivat tietysti kaikki serkkuni lakkiaisissa ja sielläkin kannettiin huolta pienen ystäväni puolesta. Äiti oli kokoajan puhelinsoiton päässä. Tuon kahden tunnin aikana päässäni pyöri niin paljon ajatuksia, että meinaa tulla vieläkin itku, kun mietin sitä ahdistusta ja tiedottomuutta. Ikinä ei ole ollut yhtä avuton olo. Otto on ollut aina tosi terve poika ja oli maailman kauheinta, kun ei osannut auttaa enempää. 

Kaksi tuntia oli melkein kulunut, kun sanoin Pöwwölle, että en kestä enää odotella ja lähdimme kävelemään takaisin vastaanotolle. Matkalla saimmekin jo puhelun ja Otto oli tullut leikkauksesta. En ollut uskoa korviani, kun hoitaja kertoi, että Oton masusta oli poistettu käpy. KÄPY?! Kyllä, TOINEN käpy. Leikkaus oli mennyt hyvin ja Otto oli juuri tikattavana. Kiiruhdimme takaisin ja pian Otto tuotiinkin meille huoneeseen. Poitsu oli tietysti ihan taju kankaalla ja tiputuksessa edelleen. Alle laitettiin lämpötyyny ja päälle pari peittoa, että lämpötila ei laske leikkauksen jälkeen. Klinikalla alkoi iltaa vasten taasen olla aikamoinen hulina ja paljon potilaita, joten saimme jälleen odotella aika pitkään. Minua ei tosin haitannut odottelu, sillä Otto oli aika tokkurainen ja halusin varmistua, että reppana herää kunnolla. Otto yritti kesken unien kangeta itseään väkisin ylös ja syykin selvisi lopulta, kun reppana pääsi kärttyisenä jaloilleen ja laski alleen. Laskin koiran lattialle ja pissaa tuli siihenkin aikamoinen lätäkkö. Onneksi se oli helposti kuivattu paperilla ja Otto pääsi vähän jaloittelemaan. Laitoin kaulurin päähän ja teki tosi pahaa katsoa, kun toinen ei osannut yhtään liikkua sen kanssa. Lopulta Otto totesi, että "Fuck this shit" ja alkoi peruuttaa ympäri huonetta, kun eteenpäin oli niin paljon vaikeampi mennä. 


Taju kankaalla ja tipassa leikkauksen jälkeen


Surullisenkuuluisa KÄPY.


Jossain vaiheessa eläinlääkäri kävi kertomassa meille vähän lisäinfoa leikkauksesta. Käpy oli ollut ohutsuolen alussa, aivan haiman kohdalla, joten samalla selvisi myös sen haimatulehduksenkin syy. Käpy oli onneksi saatu lypsettyä mahalaukkuun ja poistettua sitä kautta, eikä suolta tarvinnut leikata. Otto oli leikkauksessa saanut taas aikamoisen annoksen lääkkeitä ja illalla saisi antaa vielä ykden kipulääkkeen. Lopulta saatiin taas kaikki paperit kuntoon ja kasa ohjeita ja uusia lääkkeitä. 

Oton pitäisi välttää ensimmäisen toipilasviikon aikana voimakkaita ja nopeita liikkeitä, kuten hyppimistä. Ruoan pitäisi olla mahdollisimman rasvatonta ja vatsaystävällistä ja parin päivän ajan pitäisi käydä väin pienillä pissatuslenkeillä. Kun pääsimme kotiin, piti ihan ensiksi tehdä pieniä muutoksia ympäristöön. Päätettiin, että seuraavat päivät vietetään olohuoneessa, joten siirsimme sohvat vastakkain, ettei Otto pääse hyppäämään niille ja vein petauspatjan lattialle nukkumista varten. Ensimmäinen yö oli hirvittävän raskas... Otto ei suostunut istumaan, tai makaamaan joten se meinasi nukahtaa jatkuvasti seisaaltaan. Oli raastavaa nähdä, miten silmät vaan menivät väkisin kiinni ja koira säpsähti hereille aina kun jalat meinasivat pettää alta. Lisäksi Otolla oli edelleen kipuja ja se valiteli niitä. Ja koska Otto ei nukkunut, niin en tietysti minäkään... Voin kertoa, että vähän väsytti! Laskeskelin sunnuntaina, että olin herännyt perjantai-aamuna kuudelta ja nukkunut sen jälkeen yhteensä suunnilleen 4-5 tuntia. 

Näin meillä yritettiin nukkua ensimmäinen yö...


Maanantaina oli seuraava jännitysmomentti, kun aloin irrottaa haavan päällä ollutta teippiä... Otto oli muutenkin kärttyinen kivuista, joten se ei oikein mielellään päästänyt ketään lähellekään haavaa. Klinikalla oli neuvottu kastelemaan haavalappu haalealla vedellä ja hiljalleen irroittelemaan sitä. Noooh, kymmenen minuutin päästä Otto oli aivan hurjana ja stressaantunut, polvessani oli jomottava mustelma ja lappu oli litimärkä ja edelleen paikallaan. Ei auttanut kun soittaa jälleen eläinlääkäriin ja lähteä viemään Ottoa sinne. Tällä kertaa ei kuitenkaan tarvinnut rauhoittaa poikaa. Kaksi reipasta hoitajaa odottivat, että laitoin Otolle kuonokopan ja kaulurin ja menivät suljettujen ovien taakse, kun minä jäin käytävään. Se huoneesta kuulunut huuto ja valitus oli väsyneenä ja muutenkin herkkänä todella kauheaa kuunneltavaa ja olin ihan varma, että Ottoa teurastetaan siellä... Mutta mitä vielä! Parin minuutin päästä poika tuli häntä heiluen pois huoneesta ja hoitaja sanoi poistamisen olleen helppo homma. Ehkä minä en sitten vaan uskaltanut olla tarpeeksi kovakourainen... 

Lapun poiston jälkeen Otto alkoi taas pikkuhiljaa olla aika normaali oma itsensä. Makuulle meneminen oli helpompaa ja muutenkin liikkuminen alkoi taas olla energistä ja reipasta. Haava on lähtenyt parantumaan hyvin, vaikka aluksi katsoinkin kauhulla, että se olisi tulehtunut, kun siinä oli vähän kuivunutta verta ja kudosnesteitä... Olen ehkä ollut vähän ylihuolehtivainen ja pitänyt huolta siitä, ettei Otto ole jäänyt hetkeksikään yksin, ettei se keksi hypätä sohvalle tms. Pöwwö pyörittelee välillä silmiään ja mutisee jotain jostain liiallisista äidinvaistoista. Pyh!


Seuraavaksi muutama kuva itse haavasta... Herkimpien kannattaa ehkä hyppiä yli, sillä eivät nämä mitään kaunista katsottavaa ole. :/ 


Tiistaina, kolmas päivä leikkauksesta ja päivä haavalapun poistamisen jälkeen. 



Punaiset laikut masussa ovat haavalapun irroittamisesta tulleita jälkiä. Lähikuvassa näkyy paremmin, että peniksen juuressa olevista tikeistä on vähän vuotanut verta, joka on kuivunut. Haavan juuressa oleva keltainen "mönjä" on kudosnestettä. 




Olin itse kovin huolissani haavasta ja lähetin eläinlääkäriin sähköpostilla kuvan haavasta ja kyselin, että näyttääkö se ihan normaalilta ja miksi nuo yhdet tikit ovat vuotaneet noin paljon. Sain vastauksen, että Oton penis on ollut leikkauksen ajan vedettynä sivuun, joten siitä johtuu tuo reunimmaisten tikkien punoitus ja vuotaminen. Muuten haava kuulemma näytti ihan hyvältä ja pitäisi vaan ahkerasti muistaa suihkutella, jotta ylimääräiset kuivuneet kudosnesteet lähtisivät pois. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei koira pääse nuolemaan haavaa. Otto ei onneksi ole edes yrittänyt, vaikka se on ollut pieniä hetkiä ilman kauluria.


Seuraavat kuvat ovat eiliseltä, eli neljäs päivä leikkauksesta ja kaksi päivää lapun poistamisen jälkeen.



Edelleen näkyy kuivunutta verta noissa isoimmissa tikkauskohdissa, mutta tänään ne ovat jo alkaneet muodostua ruveksi. Tikit saavat vielä viikon verran parantua ennen poistoa. :)




Ensimmäiset pari päivää piti antaa ruokaa usein (6-8 kertaa päivässä) ja vähän kerrallaan. Vettä piti säännöstellä pienissä erissä niin, että koira saa noin 0,5 litraa päivän aikana. Fiksuna tyttönä mittasin veden puolen litran pulloon ja lorauttelin siitä kuppiin päivän mittaan. Otto kävi joka kerta ahnaasti juomassa kaiken kaatamani veden ja olisi varmaan juonut kerralla kaiken, jos olisi pystynyt. Lääkkeitä alettiin antaa leikkauksen jälkeisenä päivänä ja jouduin tekemään jääkaapin oveen kalenterin, johon merkkasin joka päivän aamulle ja illalle annettavat lääkkeet... Muuten olisin ollut aivan hukassa. Aamuisin Otto on saanut neljää eri lääkettä ja iltaisin kuutta. Nyt tosin osa jää jo hiljalleen pois ja huomenna taitaa olla enää kolme lääketta aamulla ja illalla. 

Tuo Tramal on muuten aika tuju lääke! Sen vaikuttava aine on tramadol, joka on opioideihin kuuluva kipulääke. Sitä käytetään myös ihmisten kipulääkkeenä ja luin monesta paikkaa, että se aiheuttaa jos jonkinlaisia sivuvaikutuksia. Otosta tulee ainakin lääkkeen ottamisen jälkeen tosi väsynyt, mikä on ihan hyväkin juttu. Kipeimmillään Otosta tuli samaan aikaan väsynyt, mutta myös iloisempi. Eli lääke toimi juuri niin kuin pitääkin. Poitsu on varmaan nähnyt jotain pieniä vihreitä miehiä lääkepöllyissään, mutta ainakaan se ei ole olut kipeä. :) 

Haavaa ollaan hoidettu suihkuttelemalla sitä muutaman kerran päivässä. En aluksi meinannut uskaltaa edes suihkutella haavaa, koska se oli Oton mielestä kovin kipeä, mutta jotenkin onnistuin houkuttelemaan Oton raejuustolla kylppäriin ja sain suihkutella varovasti masua, kun Otto söi kädestäni raejuustoa. :D Nyt haava on jo niin hyvässä kunnossa, että Otto antaa kuivata sen pyyhkeellä taputellen ja muutenkin koskea siihen. Olen tosin koittanut pitää näppini irti, ettei ainakaan sen takia tulisi mitään tulehduksia. Ostettiin myös apteekista Septidin suihke, jonka ei pitäisi kirvellä haavaa... Nooh, kyllä se vaan itselläkin vähän kirpaisi, kun kokeilin yhteen pieneen haavaan. Otto on myös ollut  sitä mieltä, että nyt meet akka kauemmas sen suihkees kanssa! Nyt, kun haava alkaa jo tehdä rupea ja olla kuivan näköinen, en ole enää suihkuttanut Septidiniä, sillä haava on puhdas ja terveen näköinen ja aine kuitenkin vaan kuivattaisi ihoa entisestään. 

Tikkien poisto olisi edessä jo viikon päästä ja minä alan hiljalleen uskoa, että tästäkin koettelemuksesta selvittiin. Ikinä ei ole ollut näin kova huoli kenestäkään! Toivon, että saimme tämän ansiosta vielä monta yhteistä vuotta Oton kanssa. Edelleenkään en tiedä mistä ja milloin Otto on nuo kävyt suuhunsa saanut ja syönyt... Yleensä kyllä huomaan, kun hän sellaisen suuhunsa jemmaa. Joskus aina sellainen pilkistää hampaiden välistä ja sitä on aivan mahdotonta saada revittyä ulos. Yleensä Otto on kuitenkin sisälle tultua järsinyt kävyn vaan paloiksi. Nyt on vähän sellainen olo, että pitääköhän poitsulle ostaa ulkoilua varten kuonokoppa, ettei suuhun eksy vahingossakaan mitään ylimääräistä ulkona.

Sellaisia koirajuttuja tällä kertaa! Pahoittelen, jos osa kuvista oli vähän turhan järkyttäviä, mutta laitoin ne tänne ihan sitä varten, jos joku samassa tilanteessa oleva joskus haluaa vertailla oman koiransa leikkaushaavaan. Itsekin vietin viikonloppuna tuntikausia googlen äärellä ja etsin jos jonkinlaisilla hakusanoilla tietoa ja kuvia. Hyvä vaan, jos näistä on jollekin apua. :)

Huomenna olisi edessä pääsykoe, johon olen valmistautunut aika viime tingassa... Minulla OLI hieno lukusuunnitelma, joka meni täysin uusiksi Oton leikkauksen vuoksi. Tänään kuitenkin luin viimeisenkin materiaalin loppuun ja onpahan kaikki luettuna! Vielähän sitä toki ehtisi kertailla, mutta seuraava kuva kertokoon tämän hetken fiilikset:



Iso kiitos vielä Eläinsairaala - Turku, etenkin eläinlääkäri Iiris Peltokorpi ja kaikki ihanat hoitajat, jotka piditte rakkaastani huolta! <3 Kiitos myös Jutina ja Hempuusteri!