keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Elämää muuton keskeltä

Viime lauantaina se kauhulla odottamani hetki koittii ja oli edessä muutto pois ihanasta asunnosta, josta olin vaivalla tehnyt kodin itselleni. Pakkaaminen ei todellakaan sujunut samanlaisella innolla, kuin aikaisempien muutttojen kanssa. Nyt siirtelin aikani toivottomana tavaroita paikasta toiseen, kunnes otin itseäni niskasta kiinni ja jätesäkit esiin. Muutettavan tavaran määrä väheni taas usealla jätesäkillä ja hyvä niin, sillä uuden kämpän säilytystilat eivät päätä huimaa. Muuttoapu oli jopa niin reipasta, että intoutui rikkomaan työpöytäni. Kahdesti. Onneksi se tuli myös korjattua kahdesti, joten nyt se toivotavasti kestää ainakin seuraavaan muuttoon. Taisin jo edelliseen kämppään muuttaessani luvata, että ainakaan kahteen vuoteen en muuta mihinkään, mutta kuinkas kävikään.

Pari päivää siihen meni, mutta kyllä kaikki huonekalut ja tavarat löysivät paikkansa. Vaikka tämä asunto ei mikään unelmien koti olekaan, niin on täällä muutamia hämmentäviä yksityiskohtia, joista olen jo saanut pienellä kikkailulla kivoja. Esimerkiksi tämän huoneen seinässä on keskellä arviolta 50 cm leveä kaappi, joka on upotettu seinään. Kaapin syvyys on suunnilleen 30 cm, joten en oikein tiedä mihin tarkoitukseen noin pieni kaappi on tehty. Ongelmana oli se, että kaappi on sellaisessa kohdassa, johon ehdottomasti halusin tv-tason ja telkkarin, joten ei siitä kaapista olisi ollut mitään hyötyä siinä. Joten minä reippaana tyttönä otin kaapista oven pois paikaltaan, maalasin seinustat ja hyllyt valkoiseksi ja nyt mulla on tv:n takana seinään upotettu hyllykkö, johon saan kätevästi mun dvd:t ja kaikkea muutakin kivaa.

Pienihän tämä on, kun vertaa edelliseen asuntoon, mutta tilavampi kuitenkin kuin se vanha yksiö, jossa asuin. Tänne mahtuu kaikki tarvittava ja se mitä ei mahdu, ei tarvita. Paitsi että tiskikonetta on jo ollut vähä ikävä. Onneksi se on varastoitu talteen seuraavaa asuntoa (tai ostajaa) varten. Se vähän harmittaa, että jääkaapissa ei ole edes pientä pakastinlokeroa, mutta eipä ainakaan tule ostettua jäätelöä. Eipä sitä tosin aikaisemminkaan tullut ostettua ja syötyä usein. Ei noi makeat herkut oikein ole se mun heikko kohtani. Uuden vuoden lupauksena tosin lupasin vähentää sipsienkin syöntiä. Tai en edes vähentää, vaan lopettaa kokonaan. Tästä tulee vielä tuskainen projekti. Juustonaksut. Niitä tulee eniten ikävä...

Sen jääkiekkomatsin kanssa kävi muuten todella jännästi. Kyseessähän oli vapaaliput, jotka olin saanut työhaastatelusta ja se oli myös elämäni ensimmäinen peli, jota olin paikan päällä katsomassa. Pyysin siis elliksen mukaan ja käytiin katsomassa miten TPS hävisi nöyryyttävästi Pelicansille ja samalla voitin paikan päällä Maskun kalustetalon VIP-liput seuraavan lauantain peliin. Tällaisissa asioissa mulla siis ilmeisesti käy hyvä tuuri. Seuraava peli oli TPS - Lukko, joten ei ollut oikeastaan muita vaihtoehtoja, kuin pyytää mukaan Reettaa, joka kannattaa Lukkoa. Niin me tytöt sitten lähdettiin juomaan ja katsomaan peliä, joka oli huikean jännä!

Katsoin Stargate Atlantiksen uudestaan läpi. Se on vaan.... niin hyvä. Perään katsoin Sherlock -nimistä sarjaa, jota yksi kaveri on suositellut jo joskus aiemmin. Kaikenkaikkiaan loistava sarja. Tarina ja henkilöt on tuotu todella onnnistuneesti nykypäivään ja hahmojen väliset kemiat toimii ja itse ainakin hykertelin useamman kerran hyvin kirjoitetulle dialogille. Jaksoja ei ole kuin kolme per kausi, mutta ne myös kestävät 1,5 tuntia, joten ne muistuttavat enemmänkin lyhyitä elokuvia. Käsittääkseni Yle on sarjaa joskus näyttänyt, mutta ensimmäinen kausi löytyy myös Netflixistä. Vink vink. Itse ainakin suosittelen lämpimästi kaikille. Jotenkin tuli todella suuri kaipuu jo lopetettua lempisarjaani, Housea kohtaan.

Sellaista kaikkea on ehtinyt tapahtua mun elämässä. Muuttoahdistus on vähän helpottanut, mutta on tää elämä vieläkin aika vuoristorataa. Jotkut päivät on vaan ihan totaalisen paskoja ja tuntuu, että ei jaksaisi nousta ylös sängystä. Parina päivänä oli ihanaa, kun aurinko paistoi ja sai energiaa valosta. Nyt on taas sellaiset loskapaskakelit, että tekisi mieli vaan vetää peitto korviin ja nukkua, nukkua, nukkua.


tiistai 15. tammikuuta 2013

fear is the mind-killer


Tätä vuotta on ehtinyt kulua vasta kaksi viikkoa ja olen jo ihan kypsä. Kaiken muun kurjan lisäksi olen onnistunut murtamaan itseltäni niskanikaman ja nyt on toinen viikko sairaslomaa menosssa. Miten aina onnistunkin? Kivun vielä kestää, mutta pahinta on ollut tämä toimettomuus ja epätietoisuus.
Olen viimeviikkoina ollut muutenkin vain varjo itsestäni. Mikään ei tunnu miltään, en jaksa mitään, ruoka ei maistu. Oikeastaan tuo niskan kipu on ollut ainoa asia, joka on viestinyt siitä, että olen vielä täällä ja hengissä. Ainoat tunteet, jotka ovat päässet pintaan ovat olleet negatiivisia ja kuluttaneet energiani ihan loppuun. Pelkoa, ahdistusta, loukkaantumista, häpeää, vihaa. 
Pystynkö loputtomasti antamaan satuttamiseni anteeksi muille, tai edes itselleni? Kerta toisensa jälkeen lyön päätäni seinään ja jossain vaiheessa siihenkin kipuun turtuu. Olen niin yksin ja uskottelen, että minulla on jotain väliä. Tuntuu, että olen uppoamassa suohon ja kaikki oksat, joita kohti kurottelen ja joiden avulla yritän päästä pois katkeavat käteeni. Pelkään niin kovasti jääväni tämän tunteen alle.

Mutta ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Löysin itselleni vihdoin ja viimein asunnon. Elämä itsemurhayksiössä kutsuu taas, mutta asunto on onneksi kävelymatkan päässä keskustasta ja kunhan kotiudun, niin varmasti ihan kiva. Tiskikoneesta joudun luopumaan, mutta pesukoneen onneksi voin pitää. Ei ainakaan tarvitse raahata pyykkivuoria pesutupaan.

Kävin tänään allekirjoittamassa vuokrasopimuksen ja tulomatkalla yritin piristää itseäni kuin kunnon nainen konsanaan ja ostin uudet kengät. Taskussa olisi myös vapaaliput illan jääkiekkomatsiin, joten tänään ei tarvitse olla koko iltaa yksin kotona. Viikonlopusta tulee varmasti haikea, sillä se on viimeinen tässä asunnossa. Ensiviikon perjantaina saan avaimet uuteen kämppään ja siirrän elämäni sinne.
Toivon, että ensikerralla voin kirjoittaa siitä, että mulle on tapahtunut jotain kivaa ja että olen onnellinen.

I don't know what's worth fighting for
Or why I have to scream.
I don't know why I instigate
And say what I don't mean.
I don't know how I got this way
I'll never be alright.


keskiviikko 2. tammikuuta 2013

2012, done.

Joskus tuntuu, että mikään tässä elämässä ei ole reilua. Vuosi 2012 jäi onneksi taakse kaikkine vastoinkäymisineen. Viimeisimpänä vastoinkäymisenä jäi mieleen tietysti tuo täälläkin mainitsemani irtisanominen ja siitä aiheutuneet huolet ja murheet, eivätkä ne ole vieläkään taaksejäänyttä elämää. Helmikuussa on edessä muutto, mutta vielä en tiedä edes minne. Sen tiedän, että tätä asuntoa tulee ikävä, mutta minkäs voit, kun ei vakituista työpaikkaa ole löytynyt ja vuokrakin nousee lähemmäs pilviä ja niiden yli.

Tuntuu, että koko vuosi 2012 oli alusta loppuun tarpomista lumihangessa. Kiitän onneani joka päivä siitä, että minulla oli ihminen, joka auttoi päivästä toiseen ja jaksoi kannustaa eteenpäin, muuten voisi tilanne olla nytkin aika toinen. En sano, että meidän ystävyytemme olisi aina sieltä täydellisimmästä päästä, sillä osaan toisinaan olla vähintäänkin rasittava ja en ehkä ole sieltä helpoimmasta päästä, kun koen vastoinkäymisiä. Usein mietin, että miten voisin tarpeeksi kiittää, mutta tuntuu ettei mikään ole tarpeeksi. Miten voisin näyttää kiitollisuuteni sillä samalla vilpittömyydellä ja ystävyydellä? Joskus vaan toivon, että olisi jotain niin suurta ja mahtavaa, jota voisin tehdä, että toinen varmasti tietäisi...

Tämähän nyt meni varsinaiseksi lässytykseksi. En ollut oikeastaan kovin innoissani vuoden vaihtumisesta. Itse uuden vuoden bileet olivat mahtavat, mutta jotenkin vaan en osaa nauttia näistä hetkistä, kun kuitenkin odotan pelonsekaisin tuntein tulevaa ja lähikuukausia, enkä oikeastaan haluaisi ajatella ajan kulumista. En halua kääntää sivua ja aloittaa taas uutta tarinaa tälle vuodelle. Haluaisin vaan painaa pään tyynyyn, sulkea silmät, nukkua lusikassa ja nauttia läheisyydestä, jota vain toinen ihminen voi suoda.

Joskus tämä tekee niin kipeää, että on helpompi olla ihan paikallaan ja hengittämättä. En tiedä olenko niin onnekas, että tämä olo menisi vielä joskus pois?