maanantai 12. lokakuuta 2015

Jos metsään haluat mennä nyt...

Syysloma, mikä ihana tekosyy olla tekemättä mitään. Todellisuudessa pitäisi aloittaa koulua varten video-CV:n tekeminen, muokata taannoisia hääkuvia ja lähettää sähköposteja paikkaan jos toiseenkin. Päätin kuitenkin, että first things first, blogi on päivitettävä!

Arkea on aika pitkälti viime aikoina hallinnut koulu. Varsinaisia koulupäiviä on vain kolme viikossa; tiistaisin ja torstaisin on vaihtelevasti 4-7h päiviä ja maanantaisin jopa 2h... Keskiviikot ja perjantait ovat siis lähes poikkeuksetta vapaat, joten ei tässä nyt mikään loppuunpalaminen ainakaan uhkaa kouluhommien kanssa. Vapaapäivät ovat tosin tehneet aikatauluttamisen aika paljon helpommaksi. Kun torstaisin on oppimisraportin deadline, niin kyllä siihen tulee usein käytettyä keskiviikon vapaapäivä. Olen muutenkin yrittänyt tehdä viikon aikana kaikki kouluhommat valmiiksi, niin että viikonloppuisin saisi oikeasti vaan olla ja tehdä jotain ihan muuta.

Pari viikkoa sitten olimme Pöwwön kanssa ystäviemme häissä, joihin olin jossain hetkellisessä mielenhäiriössä lupautunut valokuvaamaan. Sain juhlia varten omaani paremman kameran lainaan ja koska halusin vähän tutustua etukäteen kameraan ja sen ominaisuuksiin, lahjoin, kiristin ja uhkailin Scoundrelin pönöttämään kameran eteen. Scoundrel oli juuri saanut valmiiksi mekko/viitta/takki-viritelmän, joka henki sellaista "priestess of the forest" -meininkiä, joten otettiin siitä kaikki irti. Matkattiin siis eräänä perjantaina bussilla Ruissaloon, vedettiin keskellä metsää varustukset päälle ja näytettiin varmaan ihan larppaajilta. Meillä tosin oli hauskaa ja uskoisin, että myös niillä, jotka lenkkeilivät ohitsemme. :D

Tässä muutama räpsy tuolta reissulta. Scoundrelia pitää kyllä taas vähän kehua siitä, että häntä on niin helppoa kuvata! Voi oikeasti keskittyä itse siihen kuvaamiseen, kun toinen löytää hyvät asennot ja ilmeet ihan itsestään.



Koitettiin saada vähän syksyä mukaan ja Scoundrel pönötti punalehtisen puun edessä. Jee jee! :D 




Nämä kaksi alempaa kuvaa ovat ehkä lempikuvani koko reissulta. Niiden värimaailma on jotenkin ihan superkiehtova ja sopii mielestäni hyvin tähän teemaan. Siellä se metsänneito kököttää saniaisten keskellä niin söpönä! 





Okei, olin itsekin vetänyt normaalista poikkeavan asun niskaan ja loikin metsässä (vähän tylsästi, TAAS) Punahilkkana. (Mutta kun mulla on valmiiksi se viitta ja kaikkea...) Ero minun ja Scoundrelin välillä on kuitenkin se, että olen todella epäluonteva kameran edessä. Näytin mielestäni kaikissa kuvissa jotenkin tosi pölöltä tai kauhealta jnejne, mutta tässä kuva sieltä onnistuneimmasta päästä:




Tämä oli kuitenkin kenties se kaikkein onnistunein...:




Siinä kaikki kuulumiset tällä kertaa. Seuraavaksi ehkä vuorossa jotain hääkuvia. Ja olisi myös kivaa päästä vielä tässä syksyllä kuvailemaan tuonne ruskan keskelle. Saa nähdä miten ehdin, kun olen niin superkiireinen opiskelija... :D

maanantai 21. syyskuuta 2015

Kuinka kuvausangsti poistetaan?

Pitäisi tällä hetkellä kirjoittaa näppis sauhuten oppimisraporttia, mutta koska olen mestari välttelemään pakollisia hommia viimeiseen asti, niin ajattelin sen sijaan jakaa teille muutamia kuvia viime viikonlopulta. Olen menossa lauantaina kuvaamaan häihin ja iski ihan kauhea paniikki sen suhteen. Tajusin, että olen kesällä ollut kuvaamassa vain kahdesti; Alkukesästä käytiin Ruki Verin kanssa Naantalissa ja lisäksi otin lakkiaiskuvia serkustani Vilistä.

Ajattelin noita häitä silmällä pitäen etsiä vähän syksyisiä inspiraatiokuvia netistä ja muutaman klikkailun jälkeen päädyin Mikko Puttosen valokuvagalleriaan ja mitä löysinkään? Ihan hirvittävän upeita kuvia, joita katsoessa tunsin itseni todella pieneksi ja huonoksi kuvaajaksi. Koin aikani kauheaa alemmuuskompleksia, mutta sitten totesin, että eihän tästä kamerakammosta pääse kuin kuvaamalla. Houkuttelin Scoundrelin mukaan ja käytiin lauantaina ottamassa muutamat kuvat. Yleensä otamme kuvia molemmista, mutta tällä kertaa halusin tietosesti pysyä kameran takana ja keskittyä olennaiseen.

Kuvista saa isompia klikkaamalla. :) 


Tässä vaiheessa muistin, että kuvaaminen on oikeasti ihan kivaa. Varsinkin, kun Scoundrel on tottunut olemaan kuvattavana, eikä minun kauheasti tarvinnut huudella kameran takaa mitään ohjeita. Sää oli onneksi kuvaamiseen mitä parhain. Aurinko oli vähän pilvessä, mutta oli kuitenkin valoisaa. Ihan täydelliset olosuhteet. Viikonloppuna tietysti sataa vettä, kun pitäisi kuvata ulkona...

Scoundrel edestä.


Scoundrel takaa

Scoundrelin mekko on muuten neidin rouvan itsensä tekemä. Nuo isot taskut ovat ihan huiput! Sain syntymäpäivälahjaksi lahjakortin, joka oikeutti yhteen Scoundrelin tekemään mekkoon ja pari viikkoa sitten se valmistui ja odottaa kaapissani viikonlopun häitä. Toivon, että saan silloin jonkun nappaamaan kuvan myös minusta maailman söpöimmässä mekossani, jossa on muuten myös taskut. *happydance*



Scoundrel seisoo

Scoundrel nojaa

 Rakastuin tämän rakennuksen seinään. Tuo kuvio oli jotenkin superhauska ja tykkään erityisesti siitä, miten se tuo leikkisyyttä näihin kuviin. Näistä kaikista kuvista oli olemassa myös värilliset versiot, mutta kuinka ollakaan olen taas valinnut tähän lähes pelkästään mustavalkoisia... Oh well.




Laitoin Scoundrelin myös tanssahtelemaan ja pyörähtelemään. Näistä tuli jotenkin tosi suloisia ja kivoja kuvia.





Löydettiin myös penkkejä ja niissä istuminen oli Scoundrelin mielestä tosi kivaa! Tai sitten mä sanoin taas jotain tyhmää. Vaihteeksi. :D 



Ne penkit oli KELTAISIA. *hearteyes* 






Lopuksi vielä yksi kuva x 2. En osannut päättää kumpi on parempi, joten miksi tyytyä yhteen? 








Siinä kaikki tällä kertaa. Nyt voisin oikeasti aloittaa ne kouluhommat, että saan nauttia vapaapäivästäni vielä myöhemmin tänään. Toivottavasti tykkäsitte kuvista, meillä ainakin oli kivaa niitä ottaessa! Toivottavasti minulla on parin viikon päästä hienoja hääkuvia, joita kenties esittelen teillekin... :)

maanantai 31. elokuuta 2015

Opiskelijajuttuja ja harrasteluhommia

Olen kesän aikana aika monta kertaa istunut koneella, avannut bloggerin ja yrittänyt kirjoittaa tänne. Jotenkin se on aina sitten vaan jäänyt johonkin kolmeen lauseeseen ja olen turhautuneena alkanut tehdä jotain muuta. Nyt on kuitenkin oikeasti jopa jotain järkevää asiaa, joista halusin tänne kirjoittaa.

Ihan ensimmäiseksi haluan hehkuttaa sitä, että pääsin kouluun! Jee jee jee! Opiskelen siis tällä hetkellä Turun Ammattikorkeakoulussa liiketaloutta ja ensimmäinen viikko ainakin oli tosi jees. Tällä viikolla sitten alkaakin varsinaiset kurssit ja muut. Meillä on tosi kiva ryhmä ja olen löytänyt jo tiimin keltanokkabileisiin, hyvä minä! Olen myös aika iloinen siitä, että työkkäri antoi myönteisen päätöksen omaehtoisesta opiskelusta työttömyysetuudella, joten minun ei tarvitse kahteen vuoteen edes yrittää tulla toimeen opintotuen varassa. Opiskelujeni kunniaksi Hattarainen teki minulle hienon haalarimerkin, jollaista ei ihan kaikilla olekaan... :D




Toinen ilmoitusluontoinen asia on se, että olen aloittanut ihka oikean harrastuksen. Liityin kesäkuussa Turun nörteimpään naiskuoroon, eli Riverside Castleen. Ohjelmistoomme kuuluu kappaleita peleistä, elokuvista, tv-sarjoista ja vähän kaikkea muutakin geek-henkistä musiikkia. Jännitin aluksi tosi paljon, koska en omaa minkäänlaista musiikkitaustaa, en lue nuotteja kovinkaan kummoisesti ja en erityisemmin tykkää laulaa vieraiden ihmisten edessä (kavereidenkin edessä yleensä vasta muutaman siiderin jälkeen :D ). Jännittäminen oli kuitenkin turhaa, koska meidän kuoroporukka on aivan mahtava. Kaikki on tosi mukavia ja kukaan ei ainakaan toistaiseksi ole äitini tavoin käskenyt minua olemaan hiljaa laulaessani.

Jos nörttihenkiset kuorohommelit kiinnostaa, niin nyt olisi hyvä hetki kysellä minulta lisää, liittyä meidän Facebook-faniryhmään (löytyy nimellä Riverside Castle), tai tulla jopa ihan paikan päälle ihmettelemään, että mistä on kyse. Facebookissa kuoromme mainospuhe on seuraavanlainen: "Kuoroomme ovat tervetulleita kaikki nörteiksi naisiksi itsensä mieltävät ihmiset laulutaitoon tai -kokemukseen katsomatta. Emme pidä koelauluja tai vaadi aiempaa kokemusta tai nuotinlukutaitoa, meidän kuorossamme oppii tekemällä!" Tässä vielä kuoromme youtube-kanava, käykää kuuntelemassa. (/mainospuhe)



Olen myös kaivanut pitkästä aikaa ihanat, ihanat värikynäni esiin ja alkanut värittää. Se tuntuu olevan kauhea trendi nykyään aikuisten keskuudessa, mutta tässä vaiheessa huomauttaisin, että me ollaan Jutinan kanssa tehty sitä jo vuosia. Yleensä Auranlaakson ABC:lla herkuilla ja juoruilla höystettynä. Eli oltiin cooleja jo ennen kaikkia muita! (tärkeä huomautus) :D Värittäminen on jotenkin vaan niin ihanan rentouttavaa. Ei edes tarvitse ajatella mitään. Tai vaihtoehtoisesti voi ajatella ihan tosi paljon huomaamattaan.



Lopuksi vielä yksi pakollinen kuva Otosta, jolla on ihan kohta kymppisynttärit! Pojulla taitaa olla tässä kuvassa jo mielessä se nakki-maksalaatikkokakku.... :D




torstai 4. kesäkuuta 2015

Voihan käpy!

(eli TOOOODELLA pitkä selostus meidän viikonlopun tapahtumista...)

Perjantaina lähdin aamulla töihin ja puolen päivän aikaan Pöwwö soitti, että Otto oli oksentanut. Siinä ei sinänsä ole mitään hälyttävää, koska joskus Otto vaan randomisti puklailee aamuisin, kun on vatsa liian tyhjä ja yleensä siihen auttaa yksinkertaisesti se, että antaa vähän ruokaa ja hetken päästä lisää. Mutta kun päivän mittaan ruoka ei vaan pysynyt sisällä ja oksentelu lisääntyi, aloin huolestua. Soitin hädissäni äidille, joka meni Pöwwön avuksi meille siihen asti, että pääsisin kotiin. Soittelin koko päivän tilannepäivityksiä ja olin tosi huolissani, sillä mikään ruoka ei pysynyt sisällä ja vesikin kuulemma tuli ylös. Lopulta lähdin töistä aikaisemmin kotiin ja päästessäni bussipysäkille äiti soitti, että Otto oli oksentanut niin, että makkarin lattia lainehtii ja lopulta ylös oli tullut myös käpy. Käpy? Kyllä, käpy. 

Huokaisin helpotuksesta ja lähdin kotia kohti helpottunein mielin. Käpy oli tullut ulos ja pahin oli ohitse! Vaan eipä se valitettavasti kuitenkaan ollut niin yksinkertainen homma... Otto tuli kyllä eteisessä pirteänä vastaan ja käytiin ulkona ihan normaalisti. Jonkun ajan päästä se kuitenkin taas oksensi. Suuria lätäköitä limaista vettä ja samalla koko koira tärisi kivusta. Tiesin, että nyt on jotain vielä pahemmin vialla ja soitin päivystävälle eläinlääkärille Turun Eläinsairaalaan. Saatiin pikainen aika ja Jutina onneksi lähti viemään meitä. Meidän "iloksi" Otto oksensi vielä matkalla auton jalkatilaankin... Onneksi pelkkää vettä, jossa oli joukossa vähän raejuustoa, mutta se nesteen määrä oli ihan käsittämätön! 

Paikan päällä Otto rauhoitettiin, jotta saatiin otettua röntgenkuvat ja verikokeet. Klinikalla oli hirvittävä hulina päällä ja eläinlääkäri ehti juuri ja juuri katsoa Oton verinäytteet, ennenkuin kiiruhti suorittamaan leikkausta. Kuvissa ei näkynyt mitään erikoista, mutta verikoe paljasti, että Otolla oli haimatulehdus. Jäätiin siis vielä eläinlääkäriin ja poitsu joutui tiputukseen ja sai suoraan suoneen vahvoja kipulääkkeitä. Eläinlääkärin leikkaus venyi aika pitkäksi, joten jouduimme odottelemaan aika myöhään, mutta olin kaikesta huolimatta iloinen, että Oton oksentelun ja kipujen syy selvisi. Hoitaja kävi aina välillä kurkkaamassa, että meillä oli kaikki hyvin ja kehotti meitä hakemaan jostain jotain purtavaa. Siellä me ämmät sitten istuttiin, juoruttiin, syötiin hesepullaa ja juotiin kaakaota ja kahvia. Välillä rapsuttelin Ottoa, joka makoili taju kankaalla pöydällä.




Kun eläinlääkäri vihdoin lopetti leikkauksen, hän kirjoitti meille paperit ja lääkkeet ja pääsimme vihdoin kotiin. Otto sai vatsansuojalääkettä (Antepsin), pahoinvoinninestolääkettä (Cerenia), kaksi antibioottia (Kesium & Trikozol) ja kipulääkkeitä (Tramal). Papereissa oli lisäksi iso tietopaketti haimatulehduksesta, sen oireista ja hoidosta. Kotona Otto oli ihan töttöröö kaikista lääkkeistä ja pidin sitä visusti silmällä. Ilta oltiin paastolla, mutta seuraavana päivänä saisi antaa jo ruokaa. Minulla oli edessä serkkuni Villen lakkiaiset, joten olin hyvillä mielin ja toivoin Oton olevan lauantaina niin reipas, että uskaltaisin jättää sen Pöwwön hellään huomaan pariksi tunniksi. 

Vähän taisi lääkkeet saada nupin sekaisin - pe ilta

Jälleen huokaisin helpotuksesta liian aikaisin... Otto oli aamulla todella apaattinen ja kipeän oloinen. Olin jo edellisenä iltana tehnyt ohjeiden mukaisesti Otolle ruokaa; keitettyä kanaa ja makaroonia, jotka olin soseuttanut. Otto ei syönyt yhtään ja se on meillä jo aika iso merkki siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Löysin kuitenkin vanhan lääkeruiskun, johon otin sosetta vähän kerrallaan ja lähestulkoon väkisin syötin Otolle, että pystyin antamaan myös antibiootit, joita ei saanut ottaa tyhjään vatsaan. Vesi Otolle sentään maistui ja se kävi vähän väliä juomassa lisää. Lopulta kuitenkin kaikki vesi ja vähäkin ruoka päätyivät lattialle ja Otto alkoi taas oksennella rajusti. Minä olin jo tässä vaiheessa itkenyt silmäni eilisen ja yön aikana aivan punaisiksi ja turvonneiksi, eikä kyyneleille tuntunut tulevan loppua ollenkaan. 

Soitin päivystykseen, kerroin tilanteen ja sain ajan parin tunnin päähän. Oli tähän astisen elämäni kauheimmat ja pisimmät kaksi tuntia... Rajasin Oton alueen pelkkään keittiöön sen jälkeen, kun oksennusta oli minun peitollani, makuuhuoneen matolla ja kylpyhuoneen matolla. Tismalleen samat oireet kuin edellisenä päivänä ja lisäksi Otto valitti, niin kipeä se oli. :( Eläinlääkärissä oltiin samaa mieltä siitä, että oksennusta ei pitäisi tulla, jo pelkästään pahoinvoinninestolääkkeen takia. Onneksi Jutina oli autolla liikenteessä ja tuli hakemaan meidät kyytiinsä. Tällä kertaa myös Pöwwö tuli mukaan ja hyvä niin! Olisi ollut minulle vähän turhan raskas koettelemus yksin.

Paikan päällä Otto jälleen rauhoitettiin ja minä itkeä vollotin, kun en yhtään tiennyt, että heräisikö minun rakas karvapalleroni enää. Eläinlääkärin kanssa juteltiin ja sovittiin, että katsotaan ensin röntgenissä, josko siellä suolistossa sittenkin olisi jokin tukos ja mietitään sitten mitä tehdään. Kaikki tukokset eivät kuitenkaan edes näy kuvissa, joten viimeinen tapa poissulkea se olisi avata ja katsoa... Otto vietiin kuvauksiin ja minä odotin käytävässä kauhulla ja kyyneleet valui silmistä, vaikka yritin niitä pidätellä. Lopulta meidät pyydettiin röntgenhuoneeseen katsomaan kuvia ja eläinlääkäri oli löytänyt kaksi asiaa. Ensimmäisenä sen, että Oton vatsalaukku oli aivan täynnä nestettä, jota se oli litkinyt koko päivän, eikä se ollut mennyt suolistossa eteenpäin. Toisena Oton ohutsuolessa näkyi tummempi alue, jota eläinlääkäri epäili vierasesineen aiheuttamaksi. 

Ei siinä tarvinnut kahta kertaa miettiä, että mitä tehdään... Otto meni kuvauksesta suoraan leikkauspöydälle ja en jälleen voinut muuta kuin luottaa muiden kykyihin ja odottaa. Pöwwön äiti onneksi asuu aivan eläinlääkärin vieressä, joten meidän ei tarvinnut jäädä paikan päälle odottelemaan. Leikkauksessa kestäisi kuulemma pari tuntia ja minulle soiteltaisiin sitten, kun Otto siirrettäisiin leikkauksesta huoneeseen. Pöwwön äidin luona juotiin teetä, sain syötyä leivän ja lähetin päivityksiä Oton tilanteesta sukulaisille ja ystäville. Lähimmät sukulaiset olivat tietysti kaikki serkkuni lakkiaisissa ja sielläkin kannettiin huolta pienen ystäväni puolesta. Äiti oli kokoajan puhelinsoiton päässä. Tuon kahden tunnin aikana päässäni pyöri niin paljon ajatuksia, että meinaa tulla vieläkin itku, kun mietin sitä ahdistusta ja tiedottomuutta. Ikinä ei ole ollut yhtä avuton olo. Otto on ollut aina tosi terve poika ja oli maailman kauheinta, kun ei osannut auttaa enempää. 

Kaksi tuntia oli melkein kulunut, kun sanoin Pöwwölle, että en kestä enää odotella ja lähdimme kävelemään takaisin vastaanotolle. Matkalla saimmekin jo puhelun ja Otto oli tullut leikkauksesta. En ollut uskoa korviani, kun hoitaja kertoi, että Oton masusta oli poistettu käpy. KÄPY?! Kyllä, TOINEN käpy. Leikkaus oli mennyt hyvin ja Otto oli juuri tikattavana. Kiiruhdimme takaisin ja pian Otto tuotiinkin meille huoneeseen. Poitsu oli tietysti ihan taju kankaalla ja tiputuksessa edelleen. Alle laitettiin lämpötyyny ja päälle pari peittoa, että lämpötila ei laske leikkauksen jälkeen. Klinikalla alkoi iltaa vasten taasen olla aikamoinen hulina ja paljon potilaita, joten saimme jälleen odotella aika pitkään. Minua ei tosin haitannut odottelu, sillä Otto oli aika tokkurainen ja halusin varmistua, että reppana herää kunnolla. Otto yritti kesken unien kangeta itseään väkisin ylös ja syykin selvisi lopulta, kun reppana pääsi kärttyisenä jaloilleen ja laski alleen. Laskin koiran lattialle ja pissaa tuli siihenkin aikamoinen lätäkkö. Onneksi se oli helposti kuivattu paperilla ja Otto pääsi vähän jaloittelemaan. Laitoin kaulurin päähän ja teki tosi pahaa katsoa, kun toinen ei osannut yhtään liikkua sen kanssa. Lopulta Otto totesi, että "Fuck this shit" ja alkoi peruuttaa ympäri huonetta, kun eteenpäin oli niin paljon vaikeampi mennä. 


Taju kankaalla ja tipassa leikkauksen jälkeen


Surullisenkuuluisa KÄPY.


Jossain vaiheessa eläinlääkäri kävi kertomassa meille vähän lisäinfoa leikkauksesta. Käpy oli ollut ohutsuolen alussa, aivan haiman kohdalla, joten samalla selvisi myös sen haimatulehduksenkin syy. Käpy oli onneksi saatu lypsettyä mahalaukkuun ja poistettua sitä kautta, eikä suolta tarvinnut leikata. Otto oli leikkauksessa saanut taas aikamoisen annoksen lääkkeitä ja illalla saisi antaa vielä ykden kipulääkkeen. Lopulta saatiin taas kaikki paperit kuntoon ja kasa ohjeita ja uusia lääkkeitä. 

Oton pitäisi välttää ensimmäisen toipilasviikon aikana voimakkaita ja nopeita liikkeitä, kuten hyppimistä. Ruoan pitäisi olla mahdollisimman rasvatonta ja vatsaystävällistä ja parin päivän ajan pitäisi käydä väin pienillä pissatuslenkeillä. Kun pääsimme kotiin, piti ihan ensiksi tehdä pieniä muutoksia ympäristöön. Päätettiin, että seuraavat päivät vietetään olohuoneessa, joten siirsimme sohvat vastakkain, ettei Otto pääse hyppäämään niille ja vein petauspatjan lattialle nukkumista varten. Ensimmäinen yö oli hirvittävän raskas... Otto ei suostunut istumaan, tai makaamaan joten se meinasi nukahtaa jatkuvasti seisaaltaan. Oli raastavaa nähdä, miten silmät vaan menivät väkisin kiinni ja koira säpsähti hereille aina kun jalat meinasivat pettää alta. Lisäksi Otolla oli edelleen kipuja ja se valiteli niitä. Ja koska Otto ei nukkunut, niin en tietysti minäkään... Voin kertoa, että vähän väsytti! Laskeskelin sunnuntaina, että olin herännyt perjantai-aamuna kuudelta ja nukkunut sen jälkeen yhteensä suunnilleen 4-5 tuntia. 

Näin meillä yritettiin nukkua ensimmäinen yö...


Maanantaina oli seuraava jännitysmomentti, kun aloin irrottaa haavan päällä ollutta teippiä... Otto oli muutenkin kärttyinen kivuista, joten se ei oikein mielellään päästänyt ketään lähellekään haavaa. Klinikalla oli neuvottu kastelemaan haavalappu haalealla vedellä ja hiljalleen irroittelemaan sitä. Noooh, kymmenen minuutin päästä Otto oli aivan hurjana ja stressaantunut, polvessani oli jomottava mustelma ja lappu oli litimärkä ja edelleen paikallaan. Ei auttanut kun soittaa jälleen eläinlääkäriin ja lähteä viemään Ottoa sinne. Tällä kertaa ei kuitenkaan tarvinnut rauhoittaa poikaa. Kaksi reipasta hoitajaa odottivat, että laitoin Otolle kuonokopan ja kaulurin ja menivät suljettujen ovien taakse, kun minä jäin käytävään. Se huoneesta kuulunut huuto ja valitus oli väsyneenä ja muutenkin herkkänä todella kauheaa kuunneltavaa ja olin ihan varma, että Ottoa teurastetaan siellä... Mutta mitä vielä! Parin minuutin päästä poika tuli häntä heiluen pois huoneesta ja hoitaja sanoi poistamisen olleen helppo homma. Ehkä minä en sitten vaan uskaltanut olla tarpeeksi kovakourainen... 

Lapun poiston jälkeen Otto alkoi taas pikkuhiljaa olla aika normaali oma itsensä. Makuulle meneminen oli helpompaa ja muutenkin liikkuminen alkoi taas olla energistä ja reipasta. Haava on lähtenyt parantumaan hyvin, vaikka aluksi katsoinkin kauhulla, että se olisi tulehtunut, kun siinä oli vähän kuivunutta verta ja kudosnesteitä... Olen ehkä ollut vähän ylihuolehtivainen ja pitänyt huolta siitä, ettei Otto ole jäänyt hetkeksikään yksin, ettei se keksi hypätä sohvalle tms. Pöwwö pyörittelee välillä silmiään ja mutisee jotain jostain liiallisista äidinvaistoista. Pyh!


Seuraavaksi muutama kuva itse haavasta... Herkimpien kannattaa ehkä hyppiä yli, sillä eivät nämä mitään kaunista katsottavaa ole. :/ 


Tiistaina, kolmas päivä leikkauksesta ja päivä haavalapun poistamisen jälkeen. 



Punaiset laikut masussa ovat haavalapun irroittamisesta tulleita jälkiä. Lähikuvassa näkyy paremmin, että peniksen juuressa olevista tikeistä on vähän vuotanut verta, joka on kuivunut. Haavan juuressa oleva keltainen "mönjä" on kudosnestettä. 




Olin itse kovin huolissani haavasta ja lähetin eläinlääkäriin sähköpostilla kuvan haavasta ja kyselin, että näyttääkö se ihan normaalilta ja miksi nuo yhdet tikit ovat vuotaneet noin paljon. Sain vastauksen, että Oton penis on ollut leikkauksen ajan vedettynä sivuun, joten siitä johtuu tuo reunimmaisten tikkien punoitus ja vuotaminen. Muuten haava kuulemma näytti ihan hyvältä ja pitäisi vaan ahkerasti muistaa suihkutella, jotta ylimääräiset kuivuneet kudosnesteet lähtisivät pois. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei koira pääse nuolemaan haavaa. Otto ei onneksi ole edes yrittänyt, vaikka se on ollut pieniä hetkiä ilman kauluria.


Seuraavat kuvat ovat eiliseltä, eli neljäs päivä leikkauksesta ja kaksi päivää lapun poistamisen jälkeen.



Edelleen näkyy kuivunutta verta noissa isoimmissa tikkauskohdissa, mutta tänään ne ovat jo alkaneet muodostua ruveksi. Tikit saavat vielä viikon verran parantua ennen poistoa. :)




Ensimmäiset pari päivää piti antaa ruokaa usein (6-8 kertaa päivässä) ja vähän kerrallaan. Vettä piti säännöstellä pienissä erissä niin, että koira saa noin 0,5 litraa päivän aikana. Fiksuna tyttönä mittasin veden puolen litran pulloon ja lorauttelin siitä kuppiin päivän mittaan. Otto kävi joka kerta ahnaasti juomassa kaiken kaatamani veden ja olisi varmaan juonut kerralla kaiken, jos olisi pystynyt. Lääkkeitä alettiin antaa leikkauksen jälkeisenä päivänä ja jouduin tekemään jääkaapin oveen kalenterin, johon merkkasin joka päivän aamulle ja illalle annettavat lääkkeet... Muuten olisin ollut aivan hukassa. Aamuisin Otto on saanut neljää eri lääkettä ja iltaisin kuutta. Nyt tosin osa jää jo hiljalleen pois ja huomenna taitaa olla enää kolme lääketta aamulla ja illalla. 

Tuo Tramal on muuten aika tuju lääke! Sen vaikuttava aine on tramadol, joka on opioideihin kuuluva kipulääke. Sitä käytetään myös ihmisten kipulääkkeenä ja luin monesta paikkaa, että se aiheuttaa jos jonkinlaisia sivuvaikutuksia. Otosta tulee ainakin lääkkeen ottamisen jälkeen tosi väsynyt, mikä on ihan hyväkin juttu. Kipeimmillään Otosta tuli samaan aikaan väsynyt, mutta myös iloisempi. Eli lääke toimi juuri niin kuin pitääkin. Poitsu on varmaan nähnyt jotain pieniä vihreitä miehiä lääkepöllyissään, mutta ainakaan se ei ole olut kipeä. :) 

Haavaa ollaan hoidettu suihkuttelemalla sitä muutaman kerran päivässä. En aluksi meinannut uskaltaa edes suihkutella haavaa, koska se oli Oton mielestä kovin kipeä, mutta jotenkin onnistuin houkuttelemaan Oton raejuustolla kylppäriin ja sain suihkutella varovasti masua, kun Otto söi kädestäni raejuustoa. :D Nyt haava on jo niin hyvässä kunnossa, että Otto antaa kuivata sen pyyhkeellä taputellen ja muutenkin koskea siihen. Olen tosin koittanut pitää näppini irti, ettei ainakaan sen takia tulisi mitään tulehduksia. Ostettiin myös apteekista Septidin suihke, jonka ei pitäisi kirvellä haavaa... Nooh, kyllä se vaan itselläkin vähän kirpaisi, kun kokeilin yhteen pieneen haavaan. Otto on myös ollut  sitä mieltä, että nyt meet akka kauemmas sen suihkees kanssa! Nyt, kun haava alkaa jo tehdä rupea ja olla kuivan näköinen, en ole enää suihkuttanut Septidiniä, sillä haava on puhdas ja terveen näköinen ja aine kuitenkin vaan kuivattaisi ihoa entisestään. 

Tikkien poisto olisi edessä jo viikon päästä ja minä alan hiljalleen uskoa, että tästäkin koettelemuksesta selvittiin. Ikinä ei ole ollut näin kova huoli kenestäkään! Toivon, että saimme tämän ansiosta vielä monta yhteistä vuotta Oton kanssa. Edelleenkään en tiedä mistä ja milloin Otto on nuo kävyt suuhunsa saanut ja syönyt... Yleensä kyllä huomaan, kun hän sellaisen suuhunsa jemmaa. Joskus aina sellainen pilkistää hampaiden välistä ja sitä on aivan mahdotonta saada revittyä ulos. Yleensä Otto on kuitenkin sisälle tultua järsinyt kävyn vaan paloiksi. Nyt on vähän sellainen olo, että pitääköhän poitsulle ostaa ulkoilua varten kuonokoppa, ettei suuhun eksy vahingossakaan mitään ylimääräistä ulkona.

Sellaisia koirajuttuja tällä kertaa! Pahoittelen, jos osa kuvista oli vähän turhan järkyttäviä, mutta laitoin ne tänne ihan sitä varten, jos joku samassa tilanteessa oleva joskus haluaa vertailla oman koiransa leikkaushaavaan. Itsekin vietin viikonloppuna tuntikausia googlen äärellä ja etsin jos jonkinlaisilla hakusanoilla tietoa ja kuvia. Hyvä vaan, jos näistä on jollekin apua. :)

Huomenna olisi edessä pääsykoe, johon olen valmistautunut aika viime tingassa... Minulla OLI hieno lukusuunnitelma, joka meni täysin uusiksi Oton leikkauksen vuoksi. Tänään kuitenkin luin viimeisenkin materiaalin loppuun ja onpahan kaikki luettuna! Vielähän sitä toki ehtisi kertailla, mutta seuraava kuva kertokoon tämän hetken fiilikset:



Iso kiitos vielä Eläinsairaala - Turku, etenkin eläinlääkäri Iiris Peltokorpi ja kaikki ihanat hoitajat, jotka piditte rakkaastani huolta! <3 Kiitos myös Jutina ja Hempuusteri!

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Lupaus kesästä - eli ensimmäiset kesäkuvat!

En ole oikein jaksanut valokuvailla pitkään aikaan, eikä ole myöskään tullut käytyä kunnolla kuvailmassa kenenkään kanssa sitten viime syksyn. Eilen kävin kuitenkin Miss Ruki Verin kanssa pienellä kuvausretkellä Naantalissa. Näistä piti tulla ihania ja pirteitä kesäkuvia, mutta jotenkin suurimmasta osasta tuli kaikkea muuta. Värikkyys näistä puuttuu lähes kokonaan, mutta en vaan voinut sille mitään, että kuvat näyttivät paljon paremmilta mustavalkoisina. Ensimmäisen sarjan kuvat on otettu Naantalin kirkon kupeessa ja niistä myös huokuu aikamoinen goottimeininki.
( Ei sentään menty makaamaan hautakiville, tai muuta yhtä mautonta! :D )

Tulette myös huomaamaan, että olen karsinut kauhean kasan kokovartalokuvia pois näistä kuvista, koska jotenkin en vaan tuntenut oloani mukavaksi tuossa mekossa, vaikka se oikeasti on yksi lemppareistani. Onneksi minulla ei ole mitään ongelmaa pärstäni kanssa ja näistä onkin suurin osa kasvokuvia. Hups.

(Muistutan taas, että kuvista saa isompia klikkaamalla :) 

Kuvaus: Miss Ruki Ver
Muokkaus: Stormiina) 


Tässä vaan nojailen kirkon seinään, tosi smoothisti.

Tässä yritän olla kohtalokas ja tuijottaa kaukaisuuteen, mutta näytän
lähinnä siltä, että olen kadottanut pari inkkaria kanootista. :D 

Nämä seuraavat kasvokuvat ovat mielestäni ihania ja varsinkin alemmasta tuli jotenkin tosi herkkä ja kaunis kuva. Kuvat on siis otettu tuon ylemmässä kuvassa näkyvän pitsivarjon lävitse.



Jotta homma ei menisi liian vakavaksi, niin joukosta löytyi myös tällainen kuva leveästä hymystäni ja naururypyistäni... :D



Seuraavat kuvat ovat otettu kirkon vieressä olevassa söpössä ja keltaisessa pikku-paviljongissa. Lainasin kuviin MRV:n superkivaa isoa hellehattua ja kuvista tulikin heti kesäisempiä. Jotenkin näissä on samaan aikaan leikkisä ja haikea fiilis. 

Aloitetaan ihan ensimmäiseksi näistä kuvista, joissa asuni näkyy kokonaan. Mekon olen tilannut jokin aika sitten EMP:ltä ja kuten ylemmistä kuvista saattoi huomata, yläselkä on ihanaa mustaa pitsiä. Alle olen laittanut mustan tyllihameen tuomaan vähän lisää muhkeutta. Ihan kuin sitä ei tällä ahterilla olisi tarpeeksi... :D Mutta hei, BABY GOT BACK! 


Ja koska sitä ei ylemmästä kuvasta näe, niin katsokaapa tästä ihania uusia kenkiäni! Ne ovat ihanan pirteän pinkit ja kevyet jalassa. Ja on kuulkaas ehtaa Prismaa, 9,90€!  14,90€! (kuten Jutina ystävällisesti muistutti.... :D ) 



Tässä vielä viimeinen sarja kasvokuvia. Niistä tuli tosi kivoja, tykkään! Ja varsinkin viimeisistä kahdesta tulee sellainen haikea kesäfiilis. Tiedättehän, kun aurinko paistaa ja haluaisi vaan jäädä siihen hetkeen... 






Sellaisia kuvia tällä kertaa! Enköhän taas näistä kuvista ja kesästä inspiroituneena kaiva kamerani esille ja lähde kuvailemaan useammin. Mitäs tykkäsitte ja mikä oli lempparikuvanne? 

P.S. Kuvasin itse tietysti myös MRV:tä, mutta ne kuvat ovat tulossa muualle myöhemmin ;) 

maanantai 18. toukokuuta 2015

Ink

Edellisestä päivityksestäni on kulunut taas luvattoman pitkä aika... Ensin tuntui tyhmältä kirjoittaa mistään, kun tuntui ettei elämässä oikein tapahtunut mitään erikoista. Samoja juttuja päivästä toiseen. Sitten yhtäkkiä olinkin tosi kiireinen ja tapahtui paljon kaikkea, enkä ehtinyt ja jaksanut kirjoittaa. Nyt on kuitenkin taas aikaa myös blogille ja kirjoittamiselle.

Viimeisen lähes parin kuukauden aikana on tietysti sattunut ja tapahtunut vaikka mitä, enkä varmasti muista kertoa kuin murto-osasta, mutta tuskin te edes jaksaisitte kaikkea höpönlöpöä ja lässynläätä lukeakaan. Tämä postaus on kuitenkin omistettu kaikkein tärkeimmälle tapahtumalle, sillä sain vihdoin aikaiseksi varata sen tatuointiajan! Ja asia eteni niin nopeasti, että voin jo esitelläkin sitä teille:



Nopeimmat googlettajat ehkä jo löysivätkin viittauksen Gilmoren tyttöihin ja siitähän tämä lausahdus on minullekin alunperin tuttu ja tavallaan tämä onkin pientä fanitusta kyseistä sarjaa kohtaan, mutta tärkeintä on kuitenkin se, mitä tämä lausahdus tarkoittaa ja mitä se itselleni merkitsee. Ennen tatuoinnin ottamista googletin vastaavia tatuointeja ja jotenkin yksikään ei miellyttänyt minua tarpeeksi. Joko fontti oli ruma, tai asettelu oli ihan päin honkia... Aina oli jotain, joka minua häiritsi. Lopulta päädyin ottamaan kynän omaan käteen ja kirjoittamaan. Kirjoittamaan, kirjoittamaan ja kirjoittamaan. Noita kolmea sanaa, kunnes ne näyttivät täydelliseltä. Eipä tule kenelläkään tismalleen samanlaista vastaan.

Ajan varasin Individual Inkistä ja olin tosiaan valmistautunut siihen, että joutuisin odottamaan aika pitkäänkin, mutta sainkin peruutuspaikan Reetalta vajaan parin viikon päähän. Kun tuo jännittävä päivä koitti, otin mukaani tuon maagisen paperinpalan ja serkkuni Vilin henkiseksi tueksi. Aika turhaan jännitin, sillä itse tatuoimisprosessi oli nopeasti ohi ja sattui paljon vähemmän kuin odotin. Lähinnä se tuntui vain ärsyttävältä ja siltä, kuin ihoa olisi raavittu neulalla. (D'uh!) Ensimmäiset pari minuuttia olin vain ihan hiljaa paikallani ja puristin toista kättäni nyrkkiin, kun odotin sitä KAUHEAA KIPUA (jota ei sitten tullutkaan :D ). Sen jälkeen olikin paljon rennompi olo ja Reetan kanssa oli mukava jutustella, kun ei tarvinnut enää jännittää.

Tatuointi lähti paranemaan hyvin ja rasvana käytin Eucerin Aquaphoria, jota sai hyvin levitettyä ohuelti tatuoinnin päälle. Toimii muuten myös äärimmäisen hyvin huulivoiteena. Nimim. "Huuleni eivät ole koskaan olleet näin pehmeät!" Ehdin jo vähän puhua Reetalle myös seuraavasta tatuoinnistani ja suunnitelmissa olisi varailla aikaa joskus syksymmällä ja mieluusti menen uudestaan Reetan tatuoitavaksi.

Koko keissistä jäi siis todella hyvä maku suuhun. Ei Individual Inkiä turhaan kehuta (ainakin) Turun parhaaksi tatuointipaikaksi. Koko homma hoitui alusta loppuun asti tosi ammattimaisesti, sain todella hyvät ohjeet lähtiessäni ja kehotettiin vielä soittamaan, jos on yhtään mitään epäselvää tai kysyttävää. Paikka oli todella siisti ja tunnelma rento. Olin myöskin varautunut maksamaan tatuoinnistani hiukan enemmän, kuin mitä lopullinen summa oli. Joten ei MITÄÄN valittamista.


Kiitos Individual Ink, Kiitos Reetta ja toivottavasti nähdään syksymmällä!

torstai 26. maaliskuuta 2015

Stressiä ilmassa

Hirvittävä stressi, kaikesta!

Ihan ylimpänä tällä hetkellä stressaa korkeakoulujen yhteishaku. Katselin eilen hakulomaketta ja kiristelin hampaitani. Ammattikoulussa ollessani arviointi muuttui kesken opintojen 1-5 asteikosta 1-3 asteikkoon ja kaikista kovalla vaivalla ansaituista nelosista tuli kakkosia. Eli kun olin suunnilleen 3,5 - 4 keskiarvon oppilas, niin yhtäkkiä olinkin tasapaksun kakkosen oppilas. Ja tämä kostautuu nyt sitten yhteishaussa, kun vanhan arvosteluasteikon mukaan olisin saanut paljon paremmat pisteet, kuin uuden kanssa. Kyllähän se syö, kun kymmenen pistettä häviää hakutilanteessa pelkästään tuon vaihdoksen vuoksi.

Olin jotenkin ollut ajatusvammainen ja ajatellut, että enhän mä nyt hae kuin siihen yhteen mua kiinnostavaan koulutusalaan. Eilen sitten aloin oikeasti selata niitä vaihtoehtoja ja kyllä siellä pari muutakin ihan kivaa oli. Eli eiköhän sieltä löydy myös plan B. Noh, onneksi tässä on vielä parisen viikkoa aikaa.

Rintakehän alueella on tuntunut taas tuttua kipua. Mikäs sen mukavampaa, kuin että se viime kesäinen Tietzen oireyhtymä, eli kylkirustojen tulehdus tekee paluutaan. Kävin eilen lääkärillä ja vaikka olenkin tiennyt alueen olevan kipeä, lääkärin painellessa rintakehää tajusin, miten pahana se tuledus siellä taas jyllää. Huuto meinasi päästä kaikkein kipeimmistä kohdista paineltaessa. Nooh, tulehduskipulääkkeitä onneksi sain ja käskyn venytellä pikku hiljaa fysioterapeutin ohjeilla.

Kävin lääkärin jälkeen vähän piristämässä itseäni ja shoppailin itselleni vähän vaatteita ja muuta kivaa. Uusia farkkulegginsejä olen kaipaillut ja onneksi löysin sellaiset Lindexistä. Kaupoilta tartttui mukaan myös pari paitaa, koru ja kynsilakkaa. Olen laiska paska, enkä jaksa ottaa niistä nyt teille kuvia, mutta kaikkein tärkeimmästä ostoksesta on onneksi kuva! Mun uusi, ihana teemuki!


Koska koolla ON väliä. <3


Tänään rentoudun äidin ja Vilin seurassa, kun mennään leffaan katsomaan Still Alice. Oon odottanut tätä leffaa niin kauan! Nessuja mukaan ja Vili saa taas hävetä silmät päästään. Nyt oon jo auttamatta aikataulustani jäljessä, joten heippahei!


P.S. Scoundrelin blogissa on käynnissä arvonta, jossa voi voittaa aika kivoja fanitusjuttuja, kuten kangaskassin ja lasinalusia. Molempiin saa valita kuvat itse, joten kannattaa osallistua! Arvontaan pääset tästä linkistä. Arpaonnea! :)

perjantai 13. maaliskuuta 2015

TOP 5 -haaste

Sain Uutistoimisto Anselmi -blogista hauskan haasteen. Erityisen kivan tästä haasteesta tekee se, että kaikenlaiset listat (ja varsinkin Top5-listat) ovat salainen paheeni. Säännöt ovat siis seuraavat:

Haastaja kertoo sinulle viisi aihetta.
Haastetun tulee kertoa top5 listansa jokaiseen aiheeseen.
Haastetun on keksittävä uudet viisi aihetta ja haastettava mukaan viisi eri blogia (ei takaisin haastamista).

Tässä saamani viisi aihetta:


Keinot/tekosyyt vältellä tylsiä, mutta pakollisia toimia

1. Some. Facebookista, Twitteristä ja Instagramista löytyy ihmeen paljon kiinnostavia juttuja juuri silloin, kun pitäisi siivota.

2. "Tää sarja jäi niin jännään kohtaan, että pakko katsoa vielä yksi jakso!" Ja sitten viiden tunnin päästä ihmetellään, kun tänään(kään) ei tullut tehtyä mitään järkevää.

3. Usein myös varsinaisen siivoamisen voittaa koneen kansioiden järjestely. Olen ihan natsi kuvakansioni arkistoinnin kanssa ja työpöytäni tykkään pitää lähes tyhjänä pikakuvakkeista.

4. Onneksi on myös poikaystävä, jolle voi välillä surutta vierittää osan tylsistä hommista. Varsinkin sellaisista, joihin tarvitaan pitkää ihmistä. "Noku en mä ylety!"

5. Jos mikään ylläolevista ei onnistu, niin ihan hyvin voi lähteä nauttimaan aurinkoisesta säästä ulos kavereiden kanssa. Poissa silmistä, poissa mielestä!


Elämän suola

1. Ystävät ja läheiset

2. Huono huumorintaju. Just sellainen pölö, joka mulla ja Pöwwöllä on.

3. Viihde (eli musiikki, sarjat, elokuvat)

4. Harrastukset, kuten valokuvaus, lukeminen ja neulominen.

5. Kesä! Kesä on se syy, miksi jaksan kaikkia vähän vähemmän kivoja vuodenaikoja. Auringosta saa niin paljon energiaa ja lämpöä!

Pääsiäismunat

Mä olen oikeasti todella tylsä tämän suhteen, koska en ikinä osta pääsiäismunia. Yksi asia on kuitenkin selvää... Pahimpia on ne Mignon-munat. Olin (joidenkin mielestä) onnekas lapsi, koska kummisetä toi mulle pääsiäisenä töiden puolesta aina kasan Mignon-munia. Ja aina ne oli yhtä pahoja ja jäi syömättä.

Parhaat ja kliseisimmät neuvot surevalle kaverille

1. "Kyllä se siitä" - Tarviiko tätä muka perustella jotenkin?

2. "Meressä on paljon muitakin kaloja" - Tää on jotenkin niin absurdi asia sanoa...

3. "Aina ei saa kaikkea mitä haluaa." - Aijjaa vai?! En tiennytkään, mutta harmittaa se silti, kun ei saa haluamaansa.

4. "Aika parantaa haavat" - Jaa, ei sulla sattuis aikakonetta olemaan?

5. "Ei se ansaitse sun kyyneleitä!" - Miten jonkun kyyneleet ansaitaan? Onko jossain joku komitea, joka päättää siitä, että kuka ansaitsee kenenkin kyyneleet? Kuulostais just hyvältä duunilta!

Suunnitelmat uskomattomalle kesälle 2015

1. Aion maata takapihalla ja ottaa aurinkoa. Enkä stressaa yhtään mistään.

2. Siinä takapihalla makoillessa voisi hyvin lukea kirjaa. Niin moni kirja on viime aikoina mennyt ohitse, kun ei ole ollut mielenkiintoa lukemiseen. Kesällä aion siis lukea!

3. Olen vähän suunnitellut, että viettäisin juhannuksen kaupungissa. Osa kavereista on puhunut samansuuntaista ja kuka sanoo, ettei kaupungissa voisi grillata, saunoa ja nauttia auringosta?

4. Haluan käydä edes kerran risteilyllä ensi kesän aikana. Mielellään tyttöjen kanssa rilluttelemassa.

5. Ei ole kesää ilman jokirantahengailua. <3



Ja tässä minun antamani viisi aihetta:

1. Hetket, jolloin olet päässyt sanomaan jollekin "mähän sanoin!"
2. Lapsuuden (tai miksei aikuisuudenkin) sankarisi
3. Elämäsi parhaat vuodet (nyt on diippii shittii)
4. Parhaat elokuvat (ehkä tylsä, mutta mua kiinnostaa muiden lempielokuvat suunnattomasti :D )
5. Parhaat kirppislöydöt

Oon tosi huono haastamaan ikinä ketään, mutta heittelen tämän nyt ainakin ScoundrelilleMiss Ruki Verille ja jutinalle. Muutkin saa toki napata tämän täältä. Linkatkaa mulle sitten vastauksianne. :)


keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Stormiksen reseptinurkka: Paprikabroileri

Tänään on vaihteeksi reseptinurkan vuoro! Olen saanut tämän reseptin alunperin Scoundrelilta, mutta variaatioita siitä löytyy myös internetin ihmeellisestä maailmasta. 

Unkarilainen paprikabroileri 

  • n. 500-600g (marinoimattomia) broilerisuikaleita 
  • iso sipuli
  • 2 rkl voita tai öljyä
  • 2 rkl paprikajauhetta
  • cayennepippuria
  • 1 tl suolaa
  • 2 paprikaa
  • muutama tomaatti
  • 1 prk smetanaa, tai ranskankermaa

  1. Hienonna sipuli, pilko paprikat reilunkokoisiksi paloiksi ja kuutioi tomaatit.
  2. Kuumenna öljy pannulla/kasarissa ja kuullota sipulit miedolla lämmöllä. Sekoita joukkoon paprikajauhe ja cayennepippuri. Lisää broilerisuikaleet ja ruskista. Mausta suolalla.
  3. Kun kana on kypsää, lisää joukkoon paprikat ja tomaatit. Hauduta miedolla lämmöllä noin 10 min välillä sekoittaen. 
  4. Lisää smetana / ranskankerma ja keitä hiljalleen vielä 5 min. 

Tadaa, valmis!

Tämä on siitä kiva resepti, että joukkoon voi heitellä oikeastaan melkein mitä vain kasviksia tms. paprikan ja tomaatin lisäksi. Esimerkiksi kesäkurpitsa, herkkusienet ja ananaskin voisi mennä oikein hyvin. Paitsi että en tykkää ananaksesta ruoan joukossa, joten itselleni se on big no-no. Mutta persikka! Se voisi olla asia erikseen... 

Teen tätä aina vähän fiiliksen mukaan ja joskus tulee tomaattisempaa, toisinaan lihaisampaa ja joskus laitan joukkoon myös valkosipulia. Heitin aika lonkalta tuon broilerisuikaleiden määrän, sillä teen tätä milloin milläkin lihamäärällä. Suosittelen kuitenkin vähintään 450g:n pakettia. Eikä kannata ihmetellä tuota paprikajauheen määrää, sitä ihan oikeasti tulee se 2 rkl ja se tuo tähän ihan superhyvän maun! 

Alkuperäisessä ohjeessa tätä taidetaan suositella perunan, tai pastan lisukkeeksi, mutta meillä tämä menee useimmiten perinteisesti riisin kanssa. Toki tämä menee loistavasti ihan sellaisenaankin ja sopii sen vuoksi erityisen hyvin myös karppaajille. Enemmän vegejä, niin sapuskasta tulee kastikkeen sijasta ruokaisampi pata. 

NOM NOM NOM. Meillä taidetaan syödä huomenna kanaa! 

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Leffapurkin kätköistä

(Ai mikä leffapurkki? Selitys löytyy täältä. )

Leffapurkki on ollut viimeaikoina ahkerassa käytössä. Pöwwö on tehnyt aika paljon iltavuoroja ja niinä päivinä meidän päivän kohokohta on ollut yhteinen leffahetki illalla. Kuten jo aiemmin valitin, niin mulla meinas mennä hermot siihen, että purkista nousi vain Pöwwön kirjoittamia leffalappuja, joista paljastui sellaisia kivoja pikku elokuvia, kuten The Butcher BoySuicide Club ja kaiken oikein kruunasi Salò, eli Sodoman 120 päivää... Kaksi ensimmäistä mä suostuin katsomaan, mutta viimeisen kohdalla tuli raja vastaan. Ei hyvää päivää. Onko pakko?! Siihen lopputulokseen päädyttiin, että ei ole pakko ja Pöwwöllä on vastaisuudessa oikeus kieltäytyä jostain minun valitsemastani elokuvasta. Arvatkaapa paljonko sitä harmittaa se, että se on jo tuhlannut elämästään kaksi tuntia Mamma Mian katsomiseen... ;)

Mutta sitten niihin katsottuihin elokuviin...



Butcher Boy oli ennakkoluuloistani huolimatta todella positiivinen yllätys. Elokuva kertoo kahdesta irlantilaisesta pojasta, Franciesta ja Joesta, joiden elämä on sellaista vilkasta ja keppostentäytteistä lapsen elämää, kuin kuuluukin. Elokuvan edetessä päästään kuitenkin syvemmälle Francien elämään, jota varjostavat väkivaltainen ja juopotteleva isä, sekä maanis-depressiivinen äiti. Kuten kuvitella saattaa, sellaisessa ympäristössä kasvaminen ei ole kovin helppoa ja Francie alkaa hiljalleen ajautua väkivaltaiseksi ja vajota omaan maailmaansa, jota hallitsee paranoia naapurissa asuvaa Mrs. Nugentia kohtaan. Samalla ystävyys Joen kanssa alkaa rakoilla ja Francie jää entistä enemmän yksin.

Vaikka elokuva liikkuu todella synkissä vesissä, se onnistuu tekemään sen jopa aika hilpeästi. Taustalla soi iloinen ja rytmikäs musiikki, joka tuo hyvinkin kummallisen, mutta onnistuneen kontrastin kohtausten varsinaiseen sisältöön. Elokuva onkin teemoistaan huolimatta luokiteltu ensisijaisesti komediaksi ja draamaksi ja mikäli olet mustan huumorin ystävä, voin suositella tätä elokuvaa lämpimästi. Omalla listallani se ei noussut millekään kultajalustalle, mutta on ehdottomasti katsomisen arvoinen, ajatuksia herättävä ja ennenkaikkea viihdyttävä.


Kuten kuvasta saattaa jo päätellä, Suicide Club on japanilainen elokuva ja mitä me tiedämme japanilaisista elokuvista? No tietysti sen, että ne ovat outoja. Ihan ***** outoja. Suicide Club ei todellakaan ole se poikkeus, joka vahvistaisi tämän säännön. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tässä elokuvassa on kyse siitä, että isot joukot nuoria alkaa tehdä itsemurhia ympäri kaupunkia. Mukana on tietysti myös pari poliisia, jotka yrittävät ratkaista mistä koko touhussa on kyse, supernörtti, joka lähettää poliiseille vihjeitä Suicide Clubista ja teinitytöistä koostuva bändi, jonka kappaleista saamme "nauttia" monta kertaa leffan aikana. Ai niin, ei myöskään unohdeta täysin randomia musikaalikohtausta, jonka päätähtenä heiluu elokuvan muulle sisällölle täysin irrelevantti äijä, joka on ilmeisesti joku japanilainen (parhaat päivänsä nähnyt) artisti, nimeltä Rolly.

Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä sekavammaksi se myös menee. Ehkä en sitten ole tarpeeksi älykäs tällaiselle "korkeakulttuurille", mutta tämä elokuva oli kyllä aikamoista kuraa. Älkää käsittäkö väärin, ettenkö pitäisi myös japanilaisista elokuvista, sillä esimerkiksi Battle Royale on mielestäni ihan hyvä elokuva. Mutta tälle en lämmennyt.


On sieltä leffapurkista tullut näiden jälkeen onneksi myös minun kirjoittamia lappusia.




White Oleander teki minuun vaikutuksen, kun luin sen kirjana noin kymmenen vuotta sitten (Janet Fitch: White Oleander / Valkoinen oleanteri) ja samaan syssyyn katsoin myös elokuvan. Jotenkin se kirja oli vaan todella voimakas lukuelämys ja vaikka elokuva ei ihan yhtä vangitseva olekaan, niin se on silti todella hyvä.

Elokuvan päähenkilö on 15-vuotias Astrid, joka asuu äitinsä kanssa Kaliforniassa. Hän ihailee äitiään Ingridiä suuresti ja elämä kokee kovan kolauksen, kun äiti myrkyttää petollisen poikaystävänsä ja joutuu vankilaan. Tästä alkaa Astridin matka värikkäästä sijaiskodista toiseen. Kodit, ympäristöt ja ihmiset vaihtuvat hänen elämässään, mutta äidin kirjeet ohjailevat Astridin elämää kaikesta huolimatta.

Tiedetään, kuulostaa ehkä vähän tylsältä ja tavalliselta draamalta, mutta jotenkin tässä on vaan onnistuttu tuomaan hyvä kirja elokuvaksi ja valitsemaan ihan loistavat näyttelijät rooleihinsa. Michelle Pfeiffer on aivan loistava Ingridinä ja itse pidin kovasti myös Renée Zellwegerin suorituksesta. Ja ei tämä ihan kauhean nynny ja huono voinut olla, kun Pöwwökin malttoi katsoa alusta loppuun asti.

Kaikista viime viikon elokuvista tykkäsin eniten kuitenkin seuraavasta...



Merirosvoradio, eli Pirate radio (aka. The Boat That Rocked)

Aivan loistava, siis aivan.... mielettömän hyvä! Elokuva sijoittuu 60-luvulle, jolloin ns. merirosvolaivat lähettivät luvattomia rock-musiikkia sisältäviä ohjelmia UK:n kansalaisille. Elokuvassa seurataan yhden tällaisen laivan tarinaa ja taistelua brittien hallitusta vastaan. Laivalta löytyy liuta huikeita tiskijukkia, joilla jokaisella on oma ohjelmansa ja musiikkia soitetaan kansalle kellon ympäri.

Näyttelijävalinnat eivät olisi voineet olla paremmat... Löytyy mm. Bill Nighy, Nick Frost, Philip Seymour Hoffmann ja yhdestä lempisarjastani, IT Crowdista tutut Chris O'Dowd ja Katherine Parkinson. Nauratti niin monessa kohtaa ja niin paljon! Tämä oli oikea hyvänmielen elokuva ja jos et ole vielä nähnyt, niin KATSO!


Nyt menen ruokkimaan töistä tulleen mieheni, kuten kunnon pikkuvaimon kuuluukin. ;)