keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Emotionaless

Tänään sukellankin vähän vanhojen ja vaikeiden asioiden äärelle ja puran vähän pahaa oloani tänne bloginkin puolelle. Tiedossa siis aikamoista avautumista, kiitos ja anteeksi jo etukäteen.
Kuuntelin aiemmin tänään pitkästä aikaa vanhoja, vanhoja biisejä, joita en ole pitkään aikaan kuunnellut ja löysin yhden kappaleen, joka on monen vuoden jälkeenkin ihan yhtä riipaiseva ja koskettaa itseäni edelleen niin paljon, että saan pyyhkiä kyyneleitä silmistäni.



Good Charlotte ei ole koskaan ollut mikään suosikkibändini, enkä ole heitä sen enempää koskaan kuunnellut, mutta kun tämä kappale sattui joskus korviini niin jotenkin... padot lähtivät murtumaan. Tämä kappale on kuin suoraan teini-ikäisen ahdistuneen pikkustormiksen kynästä.

"Hey dad
I'm writing to you
Not to tell you, that I still hate you
Just to ask you how you feel
And how we fell apart
How this fell apart"

Eipä se ole mikään suuri salaisuus, että vanhempani ovat eronneet, kun olen ollut alle vuoden ikäinen ja äitini jäi kolmen lapsen yksinhuoltajaksi. Arvostan ihan todella paljon äitini rohkeutta, jaksamista ja olen todella ylpeä kaikesta siitä, mitä hän on meidän lasten vuoksi tehnyt. Tiedän, että hän teki kaikkensa ja  minä en todellakaan ollut mikään helppo lapsi teini-iässä...


"Are you happy out there in this great wide world?
Do you think about your sons?
Do you miss your little girl?
When you lay your head down
How do you sleep at night? 
Do you even wonder if we're all right?"


Nykyään omat välini isäni kanssa ovat niin kylmät, että emme ole missään tekemisissä. Lapsena olin joka toinen viikonloppu isäni luona, siis jos hän muisti hakea minut luokseen. Isä oli aina etäinen ja sain suurimmaksi osaksi olla omissa oloissani ja pitää huolta itse itsestäni. Isääni kiinnosti paljon enemmän alkoholi, kuin oma tytär. Petyin kerta kerran jälkeen isääni enemmän ja enemmän ja olisin halunnut, että hän olisi joskus edes yrittänyt olla se isä, jonka jokainen lapsi ansaitsisi... 

"But we're all right
We're all right

It's been a long hard road without you by my side
Why weren't you there all the nights that we cried
You broke my mother's heart 
You broke your children for life
It's not okay,
But we're all right
I remember the days you were a hero in my eyes
But those are just a long lost memory of mine
I spent so many years learning how to survive
Now I'm writing just to let you know I'm still alive."


Vuosi toisensa jälkeen tein päiväkodissa isänpäiväkortit ja -lahjat. Innokkaana odotin, että pääsisin ojentamaan ne isälleni ja saisin edes jonkinlaista hyväksyntää ja rakkautta, mutta hiljalleen huomasin, miten käynnit vähenivät ja minua kohdeltiin jatkuvasti eri tavalla kuin vanhempia sisaruksiani. En vieläkään tiedä syytä, mutta epäilen sen johtuvan siitä, että synnyin eron kynnyksellä ja olin vain "se ylimääräinen vahinko". Jollain ammattilaisella riittäisi varmaan aika paljon ajatuksia siitä, miten tämä on vaikuttanut nykyiseen kuvaani itsestäni. ( :D )

Olin ala-asteella, kun aloin ymmärtää, että minun isäni ei ole hyvä ihminen ja päättäväisesti ilmoitin äidilleni, että "minähän en sinne enää mene". Enkä mennyt. Ei  lasta voi pakottaa menemään ihmisen luo, jonka hän tuntee ventovieraaksi, joka ei anna hänelle minkäänlaista rakkautta ja jonka kanssa lapsi tuntee itsensä turvattomaksi ja pelokkaaksi. Voisin avautua aiheesta paljon enemmänkin, mutta jääköön nyt sanomatta, tai tälle merkinnälle ei tule ikinä loppua.


"The days I spent 
So cold, so hungry
Were full of hate
I was so angry
The scars run deep inside this tattooed body
There's things I'll take to my grave
But I'm okay, I'm okay"


Olen siitä onnekas, että ilman isähahmoa en suinkaan ole joutunut elämään. Äidilläni on viisi veljeä, joista kaksi on kummisetiäni ja varsinkin toinen heistä on minulle erityisen rakas ja tärkeä. Hänen kanssa reissattiin ympäri Suomea, kun olin pieni. Hän vei minut Linnanmäelle, Puuhamaahan, Zoolandiaan, Visulahteen ja vaikka mihin muualle. Hän kantoi minua olkapäillään ja antoi minulle terveen kuvan siitä, millainen isä-tytär suhde voi olla. Hän on saanut minulta monet isänpäivälahjat ja jos jonain päivänä pääsen astelemaan alttarille, niin ei ole epäilystäkään siitä kuka minut sinne taluttaa.

Olen viimeksi puhunut isäni kanssa kahdeksan vuotta sitten siskoni häissä, jossa hän tuli vihaisena kysymään minulta, että mitä pahaa hän on minulle tehnyt, että vihaan häntä niin paljon? Se oli kuin saavillinen kylmää vettä niskaan ja muistan vieläkin sen hetken, kun en saanut sanaakaan suustani ja lopulta kummisetäni astui väliin ja pyysi isääni poistumaan. Sen jälkeen olemme kyllä nähneet erinäisissä sukujuhlissa, mutta sanaakaan emme ole vaihtaneet. Molemmat sisarukseni ovat edelleen isäni  kanssa tekemisissä ja joskus ihmettelen, että miksi heillä on niin erilainen kuva hänestä? Saivatko he kokea sen isän, jota minä en koskaan nähnyt?

"And sometimes
I forgive
And this time
I'll admit
That I miss you, I miss you
Hey dad."

Tämä kirjoitus ei valitettavasti pääty anteeksiantoon. Se päättyy siihen, että muistan vieläkin miltä siitä pelokkaasta pikkutytöstä tuntui yli 20 vuotta sitten. Arvet säilyvät ikuisesti, mutta ne ovat tehneet minusta tämän ihmisen, joka olen tänä päivänä. Ne ovat vahvistaneet minua sisältä pienestä pitäen. 
Sen myönnän, että kyllä minullakin on joskus ikävä sitä tunnetta, että olisi isä, jolle voisi soittaa, jonka luona voisi käydä ja jolle voisin ostaa isänpäivälahjan. Mutta tämä ihminen ei ole rakkauteni arvoinen. Sen saavat ne kaikki muut ihanat ihmiset, jotka oikeasti välittävät minusta. 


Peace out. 

4 kommenttia: