perjantai 11. huhtikuuta 2014

Ajatuksia elämästä

EDIT: Minun piti vain vähän kirjoitella tämän hetken fiiliksiä, mutta tästä tuli nyt aikamoista tajunnanvirtaa...

Olen viimeaikoina pohtinut paljon itseäni ja omaa minäkuvaani. Sen myötä sisälleni on laskeutunut outo tyyneys ja rauhallisuus. Toivon, ettei tämä ole mikään "tyyntä myrskyn edellä" -ilmiö, vaan että muutos olisi pysyvä. Vaikka olenhan minä edelleenkin aikamoinen viipottaja ja Pöwwöllä on varmasti välillä täysi työ pysyä perässäni, mutta olen oppinut sen, että ihmisen ei tarvitse olla jatkuvasti liikkeessä tunteakseen elävänsä. Joskus jokin pieni, rauhallinen ja muiden silmissä mitätön hetki saattaa suorastaan pursuta elämäniloa.

Ei minua kyllä siltikään saa pysymään paikallani pitkiä aikoja. Tulen hulluksi, jos esimerkiksi olen kotona koko viikonlopun, ilman mitään ohjelmaa. Joskus vuosia sitten olin varsinainen kotihiiri. Istuin kotona ja kuvittelin, ettei mikään voisi olla parempaa. Lähdin todella harvoin kavereiden kanssa ulos ja vietin aikaani lähinnä poikaystäväni kanssa kotosalla. Luulen, että jossain vaiheessa ystävänikin vain lakkasivat pyytämästä minua ulos, koska "ei se kuitenkaan lähde". Enkä voi moittia heitä moisesta. Ne harvat kerrat, kun maltoin olla erossa poikaystävästäni (nyt kun kirjoitan tätä, niin saan tuon suhteen kuulostamaan kaikkea muuta, kuin terveeltä :D ), niin minulla oli vastoin kaikkia odotuksiani oikeasti hauskaa. Olin tuolloin juuri alle parikymppinen ja jälkeenpäin on tuntunut, että menetin paljon nuoruuteen liittyviä kokemuksia tuona aikana, kun en liiemmin käynyt ulkona ja baareissa, kuten muut ikäiseni.

Koin olevani muita parempi ja aikuisempi, kun keskityin siihen, mikä elämässä oli "oikeasti tärkeää", eli parisuhteeseen ja perhe-elämään. Todellisuudessa minä olin se naiivi ja lapsellinen, joka katsoi maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Keskityin ihan vääriin asioihin ja unohdin keskittyä itseeni ja siihen mitä minä halusin. Jälkeenpäin olen tajunnut, että sellainen perhe-elämä ei ehkä olekaan se minun juttuni...

Noh, parin vuoden päästä aloin ottaa tuota elämääni takaisin ja etsiä jälleen omaa paikkaani tässä maailmassa. Tunsin olevani vapaa ja ah niin elossa. Oli juovuttava tunne tajuta, että minä voin tehdä juuri niitä juttuja, joita itse haluan ja olen itse vastuussa omasta onnellisuudestani, eikä kukaan muu! Tuona aikana solmin uusia ystävyyssuhteita ja minusta tuli taas se sosiaalinen tyttö, joka olin joskus aikaisemmin ollut. Rakastin ola kavereiden ympäröimänä, jutella, jakaa asioita ja kokea kuuluvani porukkaan. Monet noista ystävistä ovat elämässäni edelleenkin ja vaikka nähdäänkin nykyään harvoin, niin he ovat minulle tärkeitä ja olen iloinen siitä, että olen jaksanut panostaa ystävyyssuhteisiini.

Viime kesä oli minulle henkistä toipumisen aikaa, mutta pidin itseni liikkeessä, enkä jäänyt kotiin masistelemaan. En halunnut olla hetkeäkään paikallani. Vietin paljon aikaa ihanien ystävieni kanssa; kävimme kirpparilla, rannalla, terassilla, tai hengailimme muuten vaan. Ja se oli parasta terapiaa ikinä! Lisäksi deittailin ja sain uusia kavereita. Nautin taas saadessani olla yltiösosiaalinen. En vaihtaisi nykyistä kaveripiiriäni ja tarvettani ihmiskontakteihin mihinkään ja toivon mukaan se ei tule mihinkään katoamaankaan.

Tykkään myös siitä, että elämä on spontaania. Joskus kun olemme Pöwwön kanssa valmistautuneet rauhalliseen koti-iltaan, saammekin kutsun johonkin ja lähdemme alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen liikkeelle. Sitähän elämä on parhaimmillaan; spontaania. Koskaan ei aamulla herätessään tiedä, mitä päivä tuo tullessaan. Vaikkakin täytyy rehellisyyden nimissä myöntää, että olen toisinaan myös aikamoinen suunnitelmien orja. Minusta on kivaa sopia asioista etukäteen, lyödä lukkoon aika ja paikka hyvissä ajoin ja ottaa selvää miten pääsee paikalle jne jne jne, mutta Pöwwö on enemmänkin sellainen "kattellaan" -ihminen, joka ei turhia stressaile ja suunnittele menojaan. Ja myönnettäköön, että se on välillä ihan helvetin ärsyttävää. :D

Pikkuhiljaa me kuitenkin sovitamme pala kerrallaan omia tapojamme ja tottumuksiamme yhteen ja yritämme rakentaa toimivaa parisuhdetta. Minä olen välillä aikamoinen äkäpussi ja itsepäinen, enkä ymmärrä Pöwwön rauhallisuutta ja tapaa katsella maailmaa, mutta sehän tässä elämässä onkin rikkauksista kaunein... Oppia näkemään maailmaa jonkun muun silmin. En ole huolissani siitä, että olemme välillä tietyissä asioissa toistemme täydellisiä vastakohtia, eivätkä näkemyksemme kohtaa. Olen seurannut vierestä toista rakkaustarinaa, joka muistuttaa minua usein meistä. Scoundrel on monissa asioissa samanlainen kuin minä ja Shepherd muistuttaa luonteeltaan pelottavan paljon Pöwwöä. Ja jos he ovat saaneet kaiken toimimaan, niin miksemme mekin saisi? On ollut inspiroivaa seurata heidän parisuhteensa etenemistä ja sitä, kuinka he vieläkin katsovat toisiaan kuin vastarakastuneet. Sitä minäkin haluan.
Bonuksena tietysti se, että hyvin suurella todennäköisyydellä saan Scoundrelilta vertaistukea, kun jokin parisuhdeasia ärsyttää. :D

Eiköhän tässä taas ollut ihan tarpeeksi avautumista yhdelle kerralle. Nyt viettämään kivaa (parisuhde)viikonloppua, johon kuuluu taas yhtä sun toista ohjelmaa. Viettäkääs kaikki muutkin ihana viikonloppu! :)

1 kommentti:

  1. En tiedä pitäiskö olla imarreltu vai huolissaan et meidän parisuhde toimii jonkun muun suhteen esikuvana? :D :D

    Mut joo, vertaistukea kyllä löytyy ihan varmasti :D

    VastaaPoista