keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Kevät, tule jo!



Yhtenä päivänä tuli kaverin kanssa puheeksi Requiem for a dream (Unelmien sielunmessu) ja sen musiikit. Olen jo monta päivää halunnut katsoa leffan ja fiilistellä. Ylläoleva kappale on ehkä eeppisin ikinä!
Lisäksi tekisi mieli katsoa Donnie Darko. Harmi vaan, että sen lisäksi, että ne ovat kaksi lempielokuvaani, niin ne ovat myös kaksi ehkä masentavinta ja ahdistavinta elokuvaa IKINÄ. Nyt ei ehkä ole oikea aika katsoa niitä...

Haluaisin jo kovasti eroon tästä talvesta.
Sen lisäksi, että sää on tuolla ikkunan ulkopuolella maailman harmain ja masentavin, niin se muistuttaa hyvinkin paljon omaa oloani. Alla oleva kuva kuvastaa juuri sitä, miltä juuri nyt tuntuu.  
(Maailman sympaattisin tuo liikennemerkki! )


(c) Stormiina


Minä, joka yleensä rakastan talvea, en ole koskaan odottanut kevättä yhtä hartaasti ja innokkaasti, kuin tänä vuonna. Auringonpaistetta, lämpöä, paljasta asfalttia. Lisäksi kevään tuloon liittyy aina jotenkin sellainen uuden alku, pieni toivonpilkahdus ja malttamaton kesän odotus.
Tänään sentään paistoi aurinko, mutta kuin yhteisestä päätöksestä taivaalle ilmestyi pilvet ja minä vedin verhot kiinni. Ei vaan huvittanut oikein mikään. Yleensä auringonpaiste piristää ja innostaa siivoamaan tai tekemään edes JOTAIN, mutta selkeästi siinä ei tänään ollut tarpeeksi energiaa minulle.

Täytyy myöntää, että eilen oli lumisateesta, harmaudesta ja kahdesta edellisestä valittamisesta huolimatta kuitenkin ihan mukava päivä. Elliksen kanssa tehtiin tortilloita (tulista kanaa, salsaa, maissia, fetaa, kurkkua, paprikaa, salaattia, sipulia, dippiä, ai miten niin ähky? ), katsottiin leffaa (The Thing) ja saunottiin. Ihanan rentouttavaa. 
Ellis aina jaksaa valittaa, että murehdin ja mietin asioita liikaa. Tottahan se on, mutta on kovin, kovin, kovin vaikeaa väkisin yrittää miettiä pieniä kivoja asioita, kun on niskassa tuhannen kilon painoinen möykky kaikkea ikävää ja kurjaa.

Joten ehkä haluankin enemmän eroon omasta olostani ja ahdistuksestani, kuin talvesta. Tuntuu kuin niskaan olisi kaadettu kylmää lunta ja olisin jäänyt alle jumiin, enkä pysty enää liikkumaan mihinkään.
Miten olisi kevät? Jaksa lämmittää vähän enemmän joka päivä ja minä yritän olla kärsimätön ja murehtimatta. Toivon, että pian sekä luonto, että minun oloni muistuttavat enemmän tätä kuvaa... 



Kuva on muuten otettu marraskuussa... (c) Stormiina

1 kommentti:

  1. Jaettu taakka on kevyempi kantta, joten kerro toki mikä painaa...

    VastaaPoista