Katson peiliin, enkä näe itseäni. Näen vain tyhjän kuoren, joka tuijottaa takaisin. Rintakehä kohoilee hengityksen tahdissa ja sekin liike tuntuu olevan välillä liikaa. Oli helpotus päästä tänään töihin, kiinni normaaleihin arkirutiineihin. Pääsiäinen oli henkisesti (ja fyysisestikin) aika raskas ja ajatukset ei ihan pysy vieläkään kasassa. Saatan havahtua parin tunnin välein siihen, että en ole taaskaan tehnyt muuta kuin ollut ja ihmetellyt ja vajoan takaisin ajatuksiini. Miten voi tuntua itse itselleen niin vieraalta joskus?
 |
| "And if I can't sleep, can you hold my life?" |
Kirjoitin tätä merkintää lähes kolme tuntia ja tässä kaikki mitä sain puristettua itsestäni ulos. Joskus on vain todella vaikeaa pukea omaa pahaa oloaan sanoiksi. Varsinkin, kun aihe on niin arka, etten ole ainakaan vielä valmis puhumaan siitä julkisesti blogissani pintaraapaisua enempää. Kuinka ihminen voikaan olla näin väsynyt ja kaivata isoa ja lämpöistä halausta?
Yksi positiivinen asia tässä unettomuudessa on... Auringonnousut. Niistä tulee päivä päivältä kauniimpia. Huonosti nukutun yön jälkeen kirkas taivas ja ensimmäiset auringonsäteet ovat ihanan lohdullisia ja lämpöisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti