tiistai 10. maaliskuuta 2015

Leffapurkin kätköistä

(Ai mikä leffapurkki? Selitys löytyy täältä. )

Leffapurkki on ollut viimeaikoina ahkerassa käytössä. Pöwwö on tehnyt aika paljon iltavuoroja ja niinä päivinä meidän päivän kohokohta on ollut yhteinen leffahetki illalla. Kuten jo aiemmin valitin, niin mulla meinas mennä hermot siihen, että purkista nousi vain Pöwwön kirjoittamia leffalappuja, joista paljastui sellaisia kivoja pikku elokuvia, kuten The Butcher BoySuicide Club ja kaiken oikein kruunasi Salò, eli Sodoman 120 päivää... Kaksi ensimmäistä mä suostuin katsomaan, mutta viimeisen kohdalla tuli raja vastaan. Ei hyvää päivää. Onko pakko?! Siihen lopputulokseen päädyttiin, että ei ole pakko ja Pöwwöllä on vastaisuudessa oikeus kieltäytyä jostain minun valitsemastani elokuvasta. Arvatkaapa paljonko sitä harmittaa se, että se on jo tuhlannut elämästään kaksi tuntia Mamma Mian katsomiseen... ;)

Mutta sitten niihin katsottuihin elokuviin...



Butcher Boy oli ennakkoluuloistani huolimatta todella positiivinen yllätys. Elokuva kertoo kahdesta irlantilaisesta pojasta, Franciesta ja Joesta, joiden elämä on sellaista vilkasta ja keppostentäytteistä lapsen elämää, kuin kuuluukin. Elokuvan edetessä päästään kuitenkin syvemmälle Francien elämään, jota varjostavat väkivaltainen ja juopotteleva isä, sekä maanis-depressiivinen äiti. Kuten kuvitella saattaa, sellaisessa ympäristössä kasvaminen ei ole kovin helppoa ja Francie alkaa hiljalleen ajautua väkivaltaiseksi ja vajota omaan maailmaansa, jota hallitsee paranoia naapurissa asuvaa Mrs. Nugentia kohtaan. Samalla ystävyys Joen kanssa alkaa rakoilla ja Francie jää entistä enemmän yksin.

Vaikka elokuva liikkuu todella synkissä vesissä, se onnistuu tekemään sen jopa aika hilpeästi. Taustalla soi iloinen ja rytmikäs musiikki, joka tuo hyvinkin kummallisen, mutta onnistuneen kontrastin kohtausten varsinaiseen sisältöön. Elokuva onkin teemoistaan huolimatta luokiteltu ensisijaisesti komediaksi ja draamaksi ja mikäli olet mustan huumorin ystävä, voin suositella tätä elokuvaa lämpimästi. Omalla listallani se ei noussut millekään kultajalustalle, mutta on ehdottomasti katsomisen arvoinen, ajatuksia herättävä ja ennenkaikkea viihdyttävä.


Kuten kuvasta saattaa jo päätellä, Suicide Club on japanilainen elokuva ja mitä me tiedämme japanilaisista elokuvista? No tietysti sen, että ne ovat outoja. Ihan ***** outoja. Suicide Club ei todellakaan ole se poikkeus, joka vahvistaisi tämän säännön. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tässä elokuvassa on kyse siitä, että isot joukot nuoria alkaa tehdä itsemurhia ympäri kaupunkia. Mukana on tietysti myös pari poliisia, jotka yrittävät ratkaista mistä koko touhussa on kyse, supernörtti, joka lähettää poliiseille vihjeitä Suicide Clubista ja teinitytöistä koostuva bändi, jonka kappaleista saamme "nauttia" monta kertaa leffan aikana. Ai niin, ei myöskään unohdeta täysin randomia musikaalikohtausta, jonka päätähtenä heiluu elokuvan muulle sisällölle täysin irrelevantti äijä, joka on ilmeisesti joku japanilainen (parhaat päivänsä nähnyt) artisti, nimeltä Rolly.

Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä sekavammaksi se myös menee. Ehkä en sitten ole tarpeeksi älykäs tällaiselle "korkeakulttuurille", mutta tämä elokuva oli kyllä aikamoista kuraa. Älkää käsittäkö väärin, ettenkö pitäisi myös japanilaisista elokuvista, sillä esimerkiksi Battle Royale on mielestäni ihan hyvä elokuva. Mutta tälle en lämmennyt.


On sieltä leffapurkista tullut näiden jälkeen onneksi myös minun kirjoittamia lappusia.




White Oleander teki minuun vaikutuksen, kun luin sen kirjana noin kymmenen vuotta sitten (Janet Fitch: White Oleander / Valkoinen oleanteri) ja samaan syssyyn katsoin myös elokuvan. Jotenkin se kirja oli vaan todella voimakas lukuelämys ja vaikka elokuva ei ihan yhtä vangitseva olekaan, niin se on silti todella hyvä.

Elokuvan päähenkilö on 15-vuotias Astrid, joka asuu äitinsä kanssa Kaliforniassa. Hän ihailee äitiään Ingridiä suuresti ja elämä kokee kovan kolauksen, kun äiti myrkyttää petollisen poikaystävänsä ja joutuu vankilaan. Tästä alkaa Astridin matka värikkäästä sijaiskodista toiseen. Kodit, ympäristöt ja ihmiset vaihtuvat hänen elämässään, mutta äidin kirjeet ohjailevat Astridin elämää kaikesta huolimatta.

Tiedetään, kuulostaa ehkä vähän tylsältä ja tavalliselta draamalta, mutta jotenkin tässä on vaan onnistuttu tuomaan hyvä kirja elokuvaksi ja valitsemaan ihan loistavat näyttelijät rooleihinsa. Michelle Pfeiffer on aivan loistava Ingridinä ja itse pidin kovasti myös Renée Zellwegerin suorituksesta. Ja ei tämä ihan kauhean nynny ja huono voinut olla, kun Pöwwökin malttoi katsoa alusta loppuun asti.

Kaikista viime viikon elokuvista tykkäsin eniten kuitenkin seuraavasta...



Merirosvoradio, eli Pirate radio (aka. The Boat That Rocked)

Aivan loistava, siis aivan.... mielettömän hyvä! Elokuva sijoittuu 60-luvulle, jolloin ns. merirosvolaivat lähettivät luvattomia rock-musiikkia sisältäviä ohjelmia UK:n kansalaisille. Elokuvassa seurataan yhden tällaisen laivan tarinaa ja taistelua brittien hallitusta vastaan. Laivalta löytyy liuta huikeita tiskijukkia, joilla jokaisella on oma ohjelmansa ja musiikkia soitetaan kansalle kellon ympäri.

Näyttelijävalinnat eivät olisi voineet olla paremmat... Löytyy mm. Bill Nighy, Nick Frost, Philip Seymour Hoffmann ja yhdestä lempisarjastani, IT Crowdista tutut Chris O'Dowd ja Katherine Parkinson. Nauratti niin monessa kohtaa ja niin paljon! Tämä oli oikea hyvänmielen elokuva ja jos et ole vielä nähnyt, niin KATSO!


Nyt menen ruokkimaan töistä tulleen mieheni, kuten kunnon pikkuvaimon kuuluukin. ;)

2 kommenttia: