maanantai 14. heinäkuuta 2014

Räytymispäivä

Olen lillunut onnellisuuden kuplassani niin autuaasti, että en ole edes muistanut taipumustani kausittaiseen alakuloisuuteen ja erakoitumiseen. Viikonloppuna se kuitenkin alkoi ilmoitella itsestään jostain mieleni perukoilta. Kaikki alkoi ihan tavallisella väsymyksellä ja uupumuksella, jota seurasi ahdistus sosiaalisista tilanteista ja kaipuu olla yksin. Tämä tunne hämmentää minua edelleen joka kerta sen iskiessä, koska muutoin olen todella sosiaalinen, tykkään olla ihmisten ympäröimänä ja mikään ei ole parempaa, kuin illanvietto rakkaiden ystävien kanssa. Jostain syystä kuitenkin kausittain tulee sellainen olo, että en halua nähdä ketään, enkä jaksa vastata puhelimeen, kun se soi. On ulkopuolinen olo tilanteissa, joissa olen normaalisti kuin kotonani. Yhtäkkiä en saa suutani auki osallistuakseni keskusteluun, vaikka olen tuttujen ihmisten ympäröimänä. Tuntuu, kuin katselisin kaikkea etäältä ja kaikki voimat menee siihen, että keskityn itseeni ja yritän pitää itseni kasassa.

Ennen ratkaisuni tällaiseen olotilaan oli yksinkertainen. Erakoiduin muutamaksi päiväksi lataamaan akkuni. Kävin toki töissä, mutta sen ulkopuolella olin oman kodin suojissa, josta en poistunut kuin käymään kaupassa ja Oton kanssa ulkona. Hautauduin sohvalle tai sängylle peittojen alle ja katsoin sarjoja. On niin paljon helpompaa, kun voi hetkeksi keskittyä jonkun muun elämään ja ongelmiin. Todellisuuspakoa parhaimmillaan. Mutta tällä kertaa... olen ehkä tiedostamattani lykännyt räytymispäivääni (kyllä, olen viettänyt lapsuuteni Röllin parissa) ja yrittänyt leikkiä superstormista, joka jaksaa valittamatta kaiken. Ai miksi? No koska on vähän vaikeaa olla angstinen teini ja velloa itsesäälissä, kun katon alla asuu myös toinen ihminen.

En ollut ihan varma, että olisinko valmis siihen, että Pöwwö näkisi millaiseksi saamattomaksi, väsyneeksi ja apaattiseksi varjoksi muutun räytymispäivinäni, mutta lopulta oli pakko luovuttaa ja antaa tälle fiilikselle valta. Kaksi päivää olen maannut sohvalla ja katsonut sarjoja. En ole lähtenyt kotoa mihinkään, ellei ole ihan pakko. Eilen tosin pakotin itseni lähtemään kavereiden kanssa rannalle. Siellä ajatukset olivat aivan jossain muualla, enkä malttanut odottaa sitä hetkeä, kun pääsisin kotiin. Bussissa tuijotin ikkunasta tyhjyyteen ja aivoissa ei tapahtunut mitään. Kotona sanoin Pöwwölle, että nyt haluan vaan olla yksin. Tai niin yksin, kuin kaksi ihmistä voi toistensa seurassa olla. Ja Pöwwö ymmärsi. Sanoja ei tarvittu sen enempää. Kerrankin joku tiesi tasan tarkkaan miltä minusta tuntui ja antoi tilaa. Loppuillan makasin sohvalla ja upposin sarjoihini.

Yö oli tuskaisen kuuma. Ulkona satoi vettä ja ukkosti. Olisin halunnut lähteä ulos ja juoksemaan. Kaatosade on ainoa keli, joka saa minut kaipaamaan juoksemista. Sick. I know. Pysyin kuitenkin sisällä, koska aamulla oli taas töitä. Nukuin todella huonosti ja työ tuntuu juuri niin puulta, kuin muistinkin. Varsinkin nyt, kun sain taas vastauksen erääseen työhakemukseeni... "Valitettavasti ette päässeet toiseen vaiheeseen... Kiitos ajastanne." Haluaisin niin kovasti päästä oman alan töihin. Tai edes JOHONKIN mielekkäämpään. Ahdistasa herätä töihin joka ikinen aamu. Lomaviikot ovat olleet kuin pala taivasta, kun olen saanut sulkea työpuhelimet ja nukkua pitkään.

Kyllä niitä ahdistavia asioita löytyy, kun vyyhtiä alkaa purkaa. Kun saa yhden selviettyä, niin toinen odottaa jo kulman takana ja kohta ne kaikki pyörivät mielessä. Haluaisin tietää onko kaikilla ihmisillä tällaisia päiviä, että ei vaan jaksa tehdä mitään ja kohdata maailmaa? Ja jos on, niin miten muut pääsee siitä yli? Ovatko jotkut ihmiset vaan niin vahvoja, etteivät anna moisten vaikeuttaa elämäänsä? Minä en ainakaan pysty. Joskus on vaan pakko sulkea itsensä muulta maailmalta ja antaa akkujen latautua. Olen ehkä muuton jälkeen ottanut liikaa vastuuta ja yrittänyt tehdä kaiken itse. Noh, parin päivän räytyminen on tehnyt ihmeitä ja nyt alan jo kaivata sosiaalista elämää.



2 kommenttia:

  1. Mäkin haluaisin tehdä oman alani töitä... tai nimenomaan edes jotain mielekkäämpää. Olen sika hyvä työssäni ja avainhenkilö monessa asiassa, esim. asiakkaat arvostaa juuri nimenomaan minua, mutta ihan sama,koska ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa mitä oikeasti haluan tehdä ja tuntuu ihan paskalta alentaa itsensä joka päivä kun tietää mihin kaikkeen musta todella olisi. Nimim. toinen moppitron. (F)

    VastaaPoista
  2. "Haluaisin tietää onko kaikilla ihmisillä tällaisia päiviä, että ei vaan jaksa tehdä mitään ja kohdata maailmaa?"

    Suurin osa päivistä. Sen yrittää unohtaa juuri katsomalla sarjoja tai nauttimalla väkijuomia. Mutta se on vain itsepetosta.

    VastaaPoista