tiistai 2. elokuuta 2011

Loputonta tarpomista

Viikko on tuntunut loputtoman pitkältä tarpomiselta.
Fyysisesti ja henkisesti ihan loppuunkulunut olo.
Mikä siinä on, että kun yksi asia menee pieleen, niin kaikki muutkin asiat seuraavat perse edellä perässä? 

Aivotärähdys, jonka takia oon käynyt viikon sisällä kolme kertaa lääkärissä, ollut saikella ja en oo viikkoon syönyt käytännössä oikein mitään. Eikä mitään tietoa koska olo palautuu normaalimmaksi. Neurologille pitäis mennä ja kuvauttaa pää. Ei onneks yhtään pelota edes.

Asioita, joita on yksinäänkin vaikea käsitellä ja sitten niitä tulee niskaan monin kappalein. 
Miksei jotkut ihmiset ymmärrä, että tarvitsen oikeasti vaan aikaa olla ja pysähtyä itseni kanssa? Enkä välttämättä kaipaa seuraa, tai pysty juuri nyt kaivelemaan jotain vanhoja asioita.
Ei on pieni sana, mutta miksei kaikille sen sanoma mene perille, vaikka miten nätisti yrittäisi. 

Tiedän, että pitäisi vaan olla iloinen kaikista hyvistä asioista.
Siitä, että mulla on vihdoin se loma.
Siitä, että oon jonkun ihmisen paras ystävä ja tarpeellinen.
Siitäkin, että mulla on uus hylly ja se on ihana.

Mutta kun mua väsyttää, enkä jaksa.
Enkä jaksa muistaa.
En halua, että elämä menee monimutkaiseksi.
Haluan, että mua ei jatkuvasti yritettäisi polkea maahan.
Haluaisin, että mua osattais arvostaa sellaisena kuin olen. 

En oikein osaa pukea sanoiksi tätä olotilaa. Tämän paremmin ainakaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti